Liam:
"Liam, miksi olet noin vaitonainen?" Chloe kysyi yhtäkkiä, keskeyttäen lopulta yksinpuhelunsa. Kohotin katseeni käsistäni ja vilkaisin kelloa.
"Väsyttää vain. Minun pitäisi itseasissa lähteä. Tänään on finaali" vastasin ja hymyilin.
"Sanot tuon vain, koska ajattelet, että olen ruma" Chloe älähti ja painoi päänsä käsiinsä. En ymmärtänyt, mikä häntä vaivasi!
"Enkä sano. Et sinä ole ruma, minulla vain on kiire aikataulu" vastasin kärsivällisesti. Oikeastaan Chloe olisi näyttänyt paljon paremmalta luonnollisena..
"No mennään sitten! Saanhan tulla mukaasi?" Hän kysyi, nopeasti piristyneenä. En ehtinyt vastata ennenkuin tuntematon tyttö pysähtyi pöytämme ääreen.
"Liam Payne!?" Hän kiljaisi ja sai kaikki kahvilan asiakkaan kääntymään meihin päin. Nyökkäsin ja hymyilin.
"Saanhan ottaa kuvan kanssasi!?!? Olen suuri fani!!" Tyttö kysyi jo kyynelien valuessa poskilleen.
"Joo tottakai!" Minä vastasin, nousin ylös ja kiedoin käteni tytön hartioiden ympäri. Naapuri pöydän mies otti kuvan tytön kännykällä, jonka kuoriin kirjoitin vielä nimmarini.
"En voi uskoa, että tapasin sinut!! Onko hän tyttöystäväsi!?"
Vilkaisin Chloeen jo valmiina vastaamaan, mutta kauhukseni näin kuinka Chloe nyökkäsi leveästi hymyillen. Hän ei ollut tyttöystäväni!! Mutta fanityttö oli saanut tarvitsemansa tiedon. Hän lähti kahvilasta, ahkerasti tekstaten, eikä mennyt aikaakaan kun kahvilaan ilmestyi valokuvaajia.
"Chloe! Miksi valehtelit!?" Kysyin vihaisena, samalla kun vedin häntä mukanani ulko-oville.
"Pidä vaan tarinasta kiinni! Et tiedäkkään, miten paljon hankaluuksia saat jos 'jätät minut'" Chloe sähähti takaisin. Mitä hän oikein yritti!? Pakottaa minut suhteeseen, vaikka minulla oli jo tyttöystävä!
"Oletteko te virallisesti yhdessä!?" Eräs kaljamahainen paparazzi kysyi, kun astuimme ulos kahvilasta.
"Kyllä!!" Chloe huudahti ja salamavalot alkoivat räpsyä samantien. Nostin käden kasvojeni suojaksi ja halusin vain pois. Chloe jäi taakse paistattelemaan ja vastaamaan kysymyksiin. Minä vain juoksin metroon, ja yritin päästä takaisin talolle.
Blair:
Heräsin seuraavana aamuna kolinaan. Kohotin päätäni sohvatyynyiltä ja tiirailin ympärilleni. Olin joutunut tulemaan jengin kämpälle. Se oli piskuinen kerrostalo asunto, huonolla alueella. Kaikki huoneet olivat epäsiistejä ja tupakan ja alkoholin hajut olivat jääneet ilmaan. Jack oli taas pakottanut ruumiini heidän mukaansa. Olin aluksi pelännyt nukahtaa. Ties vaikka joku olisi puukottanut minut kuoliaaksi nukkuessani, mutta mitään häiriöitä ei tullut. Minusta tuntui, että Jack oli tämän porukan pomo, koska ei jengi muuten minua mukaan olisi ottanut.
Äänen lähde selvisi äkkiä. Nevy, tatuoitu nainen, tiirikoi pientä kassakaappia. En tiennyt mistä hän sen oli saanut, mutta sisältö selviäisi pian.
"Pentuhan on hereillä." Nevy totesi ja hymyili ilkikurisesti. En kehdannut vastata.
"Saat luvan käydä pummimassa lehden. Täytyyhän sitä huhuista olla perillä" Nevy käskytti ja tottelevaisesti, tälläkertaa omasta tahdostani, nousin ylös ja menin ulko-ovelle. Tuntui, että nyt olin taas oman itseni herra. Voisin ehkä karata.
Ulkona oli viileä aamu. Kiedoin hupparin tiukemmin ympärilleni ja luikahdin kadulle. Ihmisiä ei ollut paljoa liikkeellä, mutta silti keräsin katseita likaisissa ja verisissä vaatteissani. Minua hävetti ja kauhistutti tämä kaikki. Minä halusin pois, kotiin. En aikonut etsiä lehteä, mutta silti näin tämän päivän painoksen maahan heitettynä. En olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ellei Liam olisi ollut kannessa. Blondin, barbien näköisen tytön kanssa. Käsi vapisten nostin lehden, ja oi'oin sen
suoraksi.
'X-Factor Liam: Suhde Chloe Fieldsin kanssa!'
Tuiotin tekstiä ymmärtämättä sitä. Pettikö Liam minua!? Paitsi.. Olimmeko me edes yhdessä. Vaikka en tiennyt missä kännykkäni oli, en uskonut että Liam olisi yrittänyt edes pitää yhteyttä. Se oli siis loppu. Hän oli vaihtanut minut barbiin!!
"Ei taida teksti miellyttää" tuttu ääni sanoi takaani. Käännyin heti ja kohtasin Jackin mustat silmät.
"Mitä sinä olet tehnyt minulle!?" Huusin heti, iloisena siitä, että sain purkaa vihaani ja suruani.
"En paljon mitään. Mutta tiedän tarkalleen mitä teet. Olet täysin minun hallinnassani" Jack hymähti ja sai minut jähmettymään kauhusta. En pääsisi karkuun.
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
lauantai 28. syyskuuta 2013
~ Can You Be My Angel?~ Part 9
Tim:
Viiden jälkeen, kun pääsin töistä, ajoin suoraan kotiin. Blair olisi jo päässyt koulusta, ja todennäköisesti tehnyt illallista. Mutta kun kaarsin pihaan, jouduin kurtistamaan kulmiani. Talo oli pimeänä. Blair tiesi, että hänen oli ilmoitettava jos aikoi olla jossain koulun jälkeen.
Sisälle mennessäni huomasin vielä ärtymykseni aamuisen roskapussin oven pielessä. Mikä sitä tyttöä riivasi? Viime viikot, herttainen ja tunnollinen tyttö oli muuttunut käsittämättömäksi. Johtuiko kaikki siitä, että Liam oli ollut poissa kuvioissa pitemmän aikaa? Päätin soittaa tytölle välittömästi. Ei sitä ikinä tiedä missä hän voisi olla.
"Blair täällä! Jätä viesti, niin soitan sinulle pian!" Hänen vastaajansa nauroi, vanhan Blairin tapaan. Tyttö saisi kuulla kunniansa kun tulisi kotiin.
Blair:
Seisoin hämärällä kadulla ja yritin kerätä rohkeutta. Jack oli käskenyt minun mennä tapaamaan jotain rikollisjengiä. He olisivat kuulemma kujilla iltaisin. Minua pelotti tosi paljon, mutta tuntui kuin jalkani vain kuljettivat minua eteenpäin, vasten tahtoani. En nähnyt kunnolla eteeni, mutta kuulin matalaa muminaa.
"Jack lähetti sinut eikö vain?" Miehen ääni kysyi ja joku vetäisi minut lähemmäs hupparini hihasta.
"Joo" vastasin ääni täristen.
"Olet sitten mukana. Ja teet niinkuin kaikki muut." Sama mies käski.
"Pitää katsoa pystytkö mihinkään" karhea naisääni kysyi ja joku sytytti taskulampun päälle. Näin heidät kaikki nyt. Porukassa oli viisi jäsentä. Karhea ääninen nainen oli lyhyt, tatuoitu ja viekkaan näköinen. Loput olivat miehiä. Kaikki pitkiä ja vaarallisen näköisiä.
"Tee ryöstö. Hakkaa ohikulkija ja vie rahat" Eräs korstoista käski, ja nainen hymyili epäystävällisesti. Hakata joku!?!? En minä voisi hakata ja ryöstää jotakuta täysin viatonta!
"Sanokaa vain kuka" suuni sanoi. Jäin järkyttyneenä paikalleni. En sanonut tuota!! Suuni liikkui omia aikojaan!
"Seuraava henkilö joka kävelee ohi" nainen hymyili ja heilautti kättään kadulle päin. Käännyin paniikissa ympäri. En halunnut tehdä tätä, mutta minusta tuntui etten voinut hallita kehoani. Mihin olinkaan sotkenut itseni?
Seisoin kujan päässä, tarkkaillen katua. Olisin halunnut juosta kotiin ja piiloutua peittoni alle, mutta vartaloni seisoi paikallaan. Silloin näin uhrini. Minua kohti käveli vaalea, minua ehkä muutaman vuoden vanhempi poika. Hän ei vielä voinut nähdä minua, sillä odotin varjoissa. En todellakaan halunnut tehdä tätä.
Ennenkuin edes tajusin, olin loikannut esiin piilostani. Poika seisahtui eteeni, yllättyneen näköisenä. Seisoimme vastakkain noin sekunnin. Sen jälkeen nyrkkini iskeytyi pojan leukaan. Minä en itse tehnyt mitään. Jokin liikutti käsivarsiani, kun kiskaisin hämmentyneen pojan pään alemmas ja iskin häntä kasvoihin polvellani. Inhottava rusahdus kertoi selvästi, että pojan nenä oli murtunut. Poika kaatui asfaltille ja puristi kasvojaan käsillään.
"Mitä vittua sä teet!?" Hän huusi, yrittäessään päästä ylös. Suruttomasti jalkani iskeytyi hänen kylkeensä. Rusahdus kajahti ilmoille kun kylkiluut rusentuivat. En voinut itselleni mitään. Minä hakkasin poikaa niin kauan, kunnes hän valahti hervottomaksi.
Kiivaasti hengittäen katsoin käsiäni. Olin yltäpäältä veressä. Mitä minulle oli tapahtumassa? Pystyin taas yhtäkkiä hallitsemaan itseäni, toisin kuin hetki sitten.
"Bravo!! Pentuhan oppii!" Nainen nauroi ja tuli varjoista luokseni. Tottuneen oloisesti hän tyhjensi ilmeisesti tajuttoman pojan taskut.
"Kokonainen satanen! Ei huonompi ekaksi kerraksi!" Hän kehui. Muutkin tulivat pois kujalta ja toivottivat minut tervetulleeksi jengiin. Mutta en hallunnut olla siinä. Minusta tuntui, että ainakun minun piti tehdä jotain mitä Jack haluaisi, vartaloni tekisi sen ilman lupaani. Minun vartaloni oli hänenkin hallinnassaan.
Heiii, ketkä on saanu liput jollekki keikalle?:D ite meen todennäkösesti 13. päivä Tukholmaan!!!
Viiden jälkeen, kun pääsin töistä, ajoin suoraan kotiin. Blair olisi jo päässyt koulusta, ja todennäköisesti tehnyt illallista. Mutta kun kaarsin pihaan, jouduin kurtistamaan kulmiani. Talo oli pimeänä. Blair tiesi, että hänen oli ilmoitettava jos aikoi olla jossain koulun jälkeen.
Sisälle mennessäni huomasin vielä ärtymykseni aamuisen roskapussin oven pielessä. Mikä sitä tyttöä riivasi? Viime viikot, herttainen ja tunnollinen tyttö oli muuttunut käsittämättömäksi. Johtuiko kaikki siitä, että Liam oli ollut poissa kuvioissa pitemmän aikaa? Päätin soittaa tytölle välittömästi. Ei sitä ikinä tiedä missä hän voisi olla.
"Blair täällä! Jätä viesti, niin soitan sinulle pian!" Hänen vastaajansa nauroi, vanhan Blairin tapaan. Tyttö saisi kuulla kunniansa kun tulisi kotiin.
Blair:
Seisoin hämärällä kadulla ja yritin kerätä rohkeutta. Jack oli käskenyt minun mennä tapaamaan jotain rikollisjengiä. He olisivat kuulemma kujilla iltaisin. Minua pelotti tosi paljon, mutta tuntui kuin jalkani vain kuljettivat minua eteenpäin, vasten tahtoani. En nähnyt kunnolla eteeni, mutta kuulin matalaa muminaa.
"Jack lähetti sinut eikö vain?" Miehen ääni kysyi ja joku vetäisi minut lähemmäs hupparini hihasta.
"Joo" vastasin ääni täristen.
"Olet sitten mukana. Ja teet niinkuin kaikki muut." Sama mies käski.
"Pitää katsoa pystytkö mihinkään" karhea naisääni kysyi ja joku sytytti taskulampun päälle. Näin heidät kaikki nyt. Porukassa oli viisi jäsentä. Karhea ääninen nainen oli lyhyt, tatuoitu ja viekkaan näköinen. Loput olivat miehiä. Kaikki pitkiä ja vaarallisen näköisiä.
"Tee ryöstö. Hakkaa ohikulkija ja vie rahat" Eräs korstoista käski, ja nainen hymyili epäystävällisesti. Hakata joku!?!? En minä voisi hakata ja ryöstää jotakuta täysin viatonta!
"Sanokaa vain kuka" suuni sanoi. Jäin järkyttyneenä paikalleni. En sanonut tuota!! Suuni liikkui omia aikojaan!
"Seuraava henkilö joka kävelee ohi" nainen hymyili ja heilautti kättään kadulle päin. Käännyin paniikissa ympäri. En halunnut tehdä tätä, mutta minusta tuntui etten voinut hallita kehoani. Mihin olinkaan sotkenut itseni?
Seisoin kujan päässä, tarkkaillen katua. Olisin halunnut juosta kotiin ja piiloutua peittoni alle, mutta vartaloni seisoi paikallaan. Silloin näin uhrini. Minua kohti käveli vaalea, minua ehkä muutaman vuoden vanhempi poika. Hän ei vielä voinut nähdä minua, sillä odotin varjoissa. En todellakaan halunnut tehdä tätä.
Ennenkuin edes tajusin, olin loikannut esiin piilostani. Poika seisahtui eteeni, yllättyneen näköisenä. Seisoimme vastakkain noin sekunnin. Sen jälkeen nyrkkini iskeytyi pojan leukaan. Minä en itse tehnyt mitään. Jokin liikutti käsivarsiani, kun kiskaisin hämmentyneen pojan pään alemmas ja iskin häntä kasvoihin polvellani. Inhottava rusahdus kertoi selvästi, että pojan nenä oli murtunut. Poika kaatui asfaltille ja puristi kasvojaan käsillään.
"Mitä vittua sä teet!?" Hän huusi, yrittäessään päästä ylös. Suruttomasti jalkani iskeytyi hänen kylkeensä. Rusahdus kajahti ilmoille kun kylkiluut rusentuivat. En voinut itselleni mitään. Minä hakkasin poikaa niin kauan, kunnes hän valahti hervottomaksi.
Kiivaasti hengittäen katsoin käsiäni. Olin yltäpäältä veressä. Mitä minulle oli tapahtumassa? Pystyin taas yhtäkkiä hallitsemaan itseäni, toisin kuin hetki sitten.
"Bravo!! Pentuhan oppii!" Nainen nauroi ja tuli varjoista luokseni. Tottuneen oloisesti hän tyhjensi ilmeisesti tajuttoman pojan taskut.
"Kokonainen satanen! Ei huonompi ekaksi kerraksi!" Hän kehui. Muutkin tulivat pois kujalta ja toivottivat minut tervetulleeksi jengiin. Mutta en hallunnut olla siinä. Minusta tuntui, että ainakun minun piti tehdä jotain mitä Jack haluaisi, vartaloni tekisi sen ilman lupaani. Minun vartaloni oli hänenkin hallinnassaan.
Heiii, ketkä on saanu liput jollekki keikalle?:D ite meen todennäkösesti 13. päivä Tukholmaan!!!
torstai 26. syyskuuta 2013
~Can You Be My Angel?~ Part 8
SAINKI INSPISTÄ!!! EHKÄ!!XDXD
Blair:
Miksi lähdin tuntemattoman mukaan? En tiedä. Miksi kuuntelin tuntematonta? En tiedä sitäkään.
"Kuka olet?" Kysyin kummissani. Mies hymyili ovelasti ja sai jotenkin kummallisesti aivoni tyhjenemään kaikesta muusta.
"Jos kerrot omasi, voin ehkä mainita omani" mies vinkkasi.
"Blair" minä tokaisin heti. Minulla oli tosi kummallinen olo. En tuntunut oikein hallitsevan itseäni.
"Jack." Mies vastasi vieläkin hymyillen.
"Sanoit, että... Että autat minua" sopertelin vaivaantuneena. Miten tämä mies auttaisi minua, kun en edes itse tiennyt mikä minua vaivasi?
"Niin autankin. Mutta ensin sinun täytyy luottaa ja uskoutua minulle täysin" Jack käski ja nyökkäsin ennenkuin ehdin edes ajatella asiaa.
"Hyvä. Ensin kerro minulle kuinka paljon välität poikaystävästäsi"
"Enemmän kuin mistään muusta" vastasin heti.
"Mitä tekisit hänen puolestaan?"
"Mitä vain" vastasin totuudenmukaisesti.
"Jos haluat apua, ja jos välität Liamista, teet täsmälleen kuten sanon" Jack sanoi melkein uhkaavasti. Nyökytin vain päätäni, vaikka en välttämättä halunnut olla tässä tilanteessa.
Liam:
'Voimmeko tavata? Olisi mukava nähdä tuollainen söpöläinen luonnossa!;)' Chloe tekstasi taas, kesken harjoitusten. Voisinkohan päästä tapaamaan häntä? Tietyllä tavalla halusin tavata hänet ihan uteliaisuudesta, mutta suurimmaksi osaksi halusin vain saada helpotusta ikävään. Blair ei ollut soittanut tai tekstannut moneen päivään ja en tiennyt mitä tehdä! Chloe oli kuitenkin mukava ja tuntui odottavan tapaamista innolla, joten toivottavasti pääsisin.
Chloe:
Tuliterä iPhone 5 tärisi taskussani. Jouduin kamppailemaan hetken tekokynsieni kanssa, ennen kuin sain kännykän ulos tiukkojen farkkujeni taskusta. 'Tavataan Beckan kahvilassa puolelta! XL'
Tiesin, että hän tulisi!! Innoissani ryntäsin parantelemaan meikkiäni. Laitoin tekoripseni paremmin, tummennin kulmakarvoja ja lisäsin kolmannen kerroksen paksua huulipunaa. Lisäksi kiinnitin platina blondit hiuslisäkkeeni ja laitoin mahdollisesti tiukimman paidan minkä omistin. Liamin oli pakko ihastua minuun! Kun olin nähnyt One Directionin X-Factorissa, jätin kaksi entistä poikaystävääni saadakseni Liamin. Hän tulisi olemaan rikas, ja minullehan vain raha merkitsi. Itsevarmana otin vielä söpön duckface kuvan instaan, ja sain ilokseni huomata, että avonainen paitani keräsi uusia seuraajia ja tykkääjiä!
Otin mukaani kalleimman käsilaukkuni, ja tarkistin vielä hiukseni. Juuri sopivan täydelliset kuten aina!! Autotallista hain autoni, kalliin ja upouuden, tottakai, ja kaahasin kahvilaan.
Liam:
Istuin leppoisana kahvilan pöydässä ja odotin Chloen saapumista. Minua ei jännittänyt itseasissa ollenkaan, eihän tämä mitään kovin vakavaa ollut.
Pian pitkä ja tiukan kurvikas tyttö pysähtyi pöytäni luo.
"Apua!! Vihdoinkin tapaan sinut Liam!" Chloe kiljaisi ja heittäytyi halaamaan minua. Ensimmäisenä haistoin erittäin vahvan hajuveden. Epäilin, että tyttö oli kuluttanut koko pullon. Seuraavaksi koko tytön ulkonäkö kiinnitti huomioni. Näytti, että kaikkea oli liikaa. Chloen kasvot olivat meikkivoiteen ja puutereiden pakkeloima, hänen tekoripsensä hipoivat kulmakarvoja ja näytti, että hänen huulissaan oli botoksia. Myös hänen kyntensä olivat varmaan viisisenttiset. Eikä hänen erittäin avointa kaula-aukkoakaan voinut olla panematta merkille.
"Öh mukava tutustua" vastasin vähän hämmentyneenä. Chloe hymyili leveästi ja alkoi heti kysellä olostani ja X-Factorista. Vastailin kysymyksiin, mikä sai Chloen puhumaan entistä enemmän...
Eli siis sain idean, en tiiä onko se kovinkaan hyvä, mutta en siis lopeta tätä!! Joo siis oon nauranu jo vartin verran Chloelle!XDXD siis urpoimpia hahmoja mitä oon ikinä keksiny xDD
D
Blair:
Miksi lähdin tuntemattoman mukaan? En tiedä. Miksi kuuntelin tuntematonta? En tiedä sitäkään.
"Kuka olet?" Kysyin kummissani. Mies hymyili ovelasti ja sai jotenkin kummallisesti aivoni tyhjenemään kaikesta muusta.
"Jos kerrot omasi, voin ehkä mainita omani" mies vinkkasi.
"Blair" minä tokaisin heti. Minulla oli tosi kummallinen olo. En tuntunut oikein hallitsevan itseäni.
"Jack." Mies vastasi vieläkin hymyillen.
"Sanoit, että... Että autat minua" sopertelin vaivaantuneena. Miten tämä mies auttaisi minua, kun en edes itse tiennyt mikä minua vaivasi?
"Niin autankin. Mutta ensin sinun täytyy luottaa ja uskoutua minulle täysin" Jack käski ja nyökkäsin ennenkuin ehdin edes ajatella asiaa.
"Hyvä. Ensin kerro minulle kuinka paljon välität poikaystävästäsi"
"Enemmän kuin mistään muusta" vastasin heti.
"Mitä tekisit hänen puolestaan?"
"Mitä vain" vastasin totuudenmukaisesti.
"Jos haluat apua, ja jos välität Liamista, teet täsmälleen kuten sanon" Jack sanoi melkein uhkaavasti. Nyökytin vain päätäni, vaikka en välttämättä halunnut olla tässä tilanteessa.
Liam:
'Voimmeko tavata? Olisi mukava nähdä tuollainen söpöläinen luonnossa!;)' Chloe tekstasi taas, kesken harjoitusten. Voisinkohan päästä tapaamaan häntä? Tietyllä tavalla halusin tavata hänet ihan uteliaisuudesta, mutta suurimmaksi osaksi halusin vain saada helpotusta ikävään. Blair ei ollut soittanut tai tekstannut moneen päivään ja en tiennyt mitä tehdä! Chloe oli kuitenkin mukava ja tuntui odottavan tapaamista innolla, joten toivottavasti pääsisin.
Chloe:
Tuliterä iPhone 5 tärisi taskussani. Jouduin kamppailemaan hetken tekokynsieni kanssa, ennen kuin sain kännykän ulos tiukkojen farkkujeni taskusta. 'Tavataan Beckan kahvilassa puolelta! XL'
Tiesin, että hän tulisi!! Innoissani ryntäsin parantelemaan meikkiäni. Laitoin tekoripseni paremmin, tummennin kulmakarvoja ja lisäsin kolmannen kerroksen paksua huulipunaa. Lisäksi kiinnitin platina blondit hiuslisäkkeeni ja laitoin mahdollisesti tiukimman paidan minkä omistin. Liamin oli pakko ihastua minuun! Kun olin nähnyt One Directionin X-Factorissa, jätin kaksi entistä poikaystävääni saadakseni Liamin. Hän tulisi olemaan rikas, ja minullehan vain raha merkitsi. Itsevarmana otin vielä söpön duckface kuvan instaan, ja sain ilokseni huomata, että avonainen paitani keräsi uusia seuraajia ja tykkääjiä!
Otin mukaani kalleimman käsilaukkuni, ja tarkistin vielä hiukseni. Juuri sopivan täydelliset kuten aina!! Autotallista hain autoni, kalliin ja upouuden, tottakai, ja kaahasin kahvilaan.
Liam:
Istuin leppoisana kahvilan pöydässä ja odotin Chloen saapumista. Minua ei jännittänyt itseasissa ollenkaan, eihän tämä mitään kovin vakavaa ollut.
Pian pitkä ja tiukan kurvikas tyttö pysähtyi pöytäni luo.
"Apua!! Vihdoinkin tapaan sinut Liam!" Chloe kiljaisi ja heittäytyi halaamaan minua. Ensimmäisenä haistoin erittäin vahvan hajuveden. Epäilin, että tyttö oli kuluttanut koko pullon. Seuraavaksi koko tytön ulkonäkö kiinnitti huomioni. Näytti, että kaikkea oli liikaa. Chloen kasvot olivat meikkivoiteen ja puutereiden pakkeloima, hänen tekoripsensä hipoivat kulmakarvoja ja näytti, että hänen huulissaan oli botoksia. Myös hänen kyntensä olivat varmaan viisisenttiset. Eikä hänen erittäin avointa kaula-aukkoakaan voinut olla panematta merkille.
"Öh mukava tutustua" vastasin vähän hämmentyneenä. Chloe hymyili leveästi ja alkoi heti kysellä olostani ja X-Factorista. Vastailin kysymyksiin, mikä sai Chloen puhumaan entistä enemmän...
Eli siis sain idean, en tiiä onko se kovinkaan hyvä, mutta en siis lopeta tätä!! Joo siis oon nauranu jo vartin verran Chloelle!XDXD siis urpoimpia hahmoja mitä oon ikinä keksiny xDD
D
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Inspis ongelma
Mulla on nyt aikamoinen inspis ongelma, en saa tosta Liam ficistä sellasta ku halusin! Suunnittelin sen ja nyt kuitenki se menee ihan väärin, enkä enää oikee pysty jatkaa sitä :( eli mä nyt varmaan jätän sen kesken... Ja yritän keksiä taas uuden!
maanantai 23. syyskuuta 2013
~Can You Be My Angel?~ Part 7
Jack:
En ihmetellyt paljoakaan kun tyttö lähti mukaani. Ihmiset. Tyttö oli kiinnittänyt huomioni jo eilen, muttei hän tietenkään ollut huomannut, kun vahdin häntä. Tytössä oli heti kiehtonut hänen mielensä. Tiesin, että hän oli oikeasti iloinen ja lapsellisen herttainen, mutta nyt hän oli masentumassa. Ja masentuminenhan oli se mitä minä tarvitsen.
En tiennyt aluksi mikä minua vaivasi, kun huomasin voivani paremmin kun ympärilläni ihmiset heikentyivät. Siitä alkoi kierre. Etsin uhreja, masentuneita nuoria tyttöjä yleisesti, ja käytin voimaani. Minä imin elinvoiman. Uhrit pysyivät luonani kuolemaansa saakka. He tekivät mitä sanoin, ryöstivät ihmisiä ja joutuivat pahoihin piireihin. Lopulta heidän elinvoimansa loppuu. Ja minä vahvistun.
"Minne me menemme?" Tyttö kysyi uteliaana ja palautti minut maanpinnalle. Hymyilin hänelle vinosti.
"Mennään kaupunkiin. Vai haluatko mennä kiltisti kouluun?" Kysyin härnäävästi. Tyttö tuiotti minua silmät suurina ja pudisti reippaasti päätään. Olisi aika aloittaa tämän uhrin tuhoaminen.
Harry:
"Liam... Liam?....LEEYUM!!" Minä lopulta karjaisin ja sain lopulta Liamin nostamaan katseensa kännykästään.
"Mitä?" Hän kysyi kummissaan.
"Olet viestitellyt kohta tunnin! Ja meidän piti mennä harjoittelemaan! Paitsi.. Onko se Blair?" Kysyin ja istuin Liamin viereen.
"Blair? Ei olen puhunut eräälle Chloelle." Liam vastasi hymyillen. Miksi Liam puhui noin hartaasti toiselle tytölle!?
"Liam. Mistä sinä Chloen vetäisit! Olet Blairin kanssa" vastasin aika kylmästi.
"Ei Blair tiedä! Ja sitä paitsi Chloe on tosi mukava! Hän kertoi olevansa suuri fani ja että hän oli kuulemma ollut samassa koulussa kanssani!!" Liam sopotti iloisena. Minulta ei oikein sympatiaa hänelle herunut. Olihan se kiva että faneja oli mutta Liam oli kertonut, kuinka hän oli kiusattu ja kuinka vain Blair oli ollut hänen kanssaan. Mitä sitten tämä Chloe oli silloin tehnyt. Hän taisi roikkua vain julkisuuden perässä.
"Liam, ihan oikeasti. Keskity nyt harjoituksiin ja tähän iltaan, jooko?" Anelin ja sain Liamin huokaisemaan. Hän heitti kännykkänsä peitolle ja lähdimme yhdessä alas. Pitäisi vähän seurata mitä Liam aikoisi...
Lyhyt!! Mutta tota vähän sekava ja tämmönen mut yritän tätä selventää myöhemmin!
En ihmetellyt paljoakaan kun tyttö lähti mukaani. Ihmiset. Tyttö oli kiinnittänyt huomioni jo eilen, muttei hän tietenkään ollut huomannut, kun vahdin häntä. Tytössä oli heti kiehtonut hänen mielensä. Tiesin, että hän oli oikeasti iloinen ja lapsellisen herttainen, mutta nyt hän oli masentumassa. Ja masentuminenhan oli se mitä minä tarvitsen.
En tiennyt aluksi mikä minua vaivasi, kun huomasin voivani paremmin kun ympärilläni ihmiset heikentyivät. Siitä alkoi kierre. Etsin uhreja, masentuneita nuoria tyttöjä yleisesti, ja käytin voimaani. Minä imin elinvoiman. Uhrit pysyivät luonani kuolemaansa saakka. He tekivät mitä sanoin, ryöstivät ihmisiä ja joutuivat pahoihin piireihin. Lopulta heidän elinvoimansa loppuu. Ja minä vahvistun.
"Minne me menemme?" Tyttö kysyi uteliaana ja palautti minut maanpinnalle. Hymyilin hänelle vinosti.
"Mennään kaupunkiin. Vai haluatko mennä kiltisti kouluun?" Kysyin härnäävästi. Tyttö tuiotti minua silmät suurina ja pudisti reippaasti päätään. Olisi aika aloittaa tämän uhrin tuhoaminen.
Harry:
"Liam... Liam?....LEEYUM!!" Minä lopulta karjaisin ja sain lopulta Liamin nostamaan katseensa kännykästään.
"Mitä?" Hän kysyi kummissaan.
"Olet viestitellyt kohta tunnin! Ja meidän piti mennä harjoittelemaan! Paitsi.. Onko se Blair?" Kysyin ja istuin Liamin viereen.
"Blair? Ei olen puhunut eräälle Chloelle." Liam vastasi hymyillen. Miksi Liam puhui noin hartaasti toiselle tytölle!?
"Liam. Mistä sinä Chloen vetäisit! Olet Blairin kanssa" vastasin aika kylmästi.
"Ei Blair tiedä! Ja sitä paitsi Chloe on tosi mukava! Hän kertoi olevansa suuri fani ja että hän oli kuulemma ollut samassa koulussa kanssani!!" Liam sopotti iloisena. Minulta ei oikein sympatiaa hänelle herunut. Olihan se kiva että faneja oli mutta Liam oli kertonut, kuinka hän oli kiusattu ja kuinka vain Blair oli ollut hänen kanssaan. Mitä sitten tämä Chloe oli silloin tehnyt. Hän taisi roikkua vain julkisuuden perässä.
"Liam, ihan oikeasti. Keskity nyt harjoituksiin ja tähän iltaan, jooko?" Anelin ja sain Liamin huokaisemaan. Hän heitti kännykkänsä peitolle ja lähdimme yhdessä alas. Pitäisi vähän seurata mitä Liam aikoisi...
Lyhyt!! Mutta tota vähän sekava ja tämmönen mut yritän tätä selventää myöhemmin!
perjantai 20. syyskuuta 2013
~Can You Be My Angel?~ Part 6
Blair:
"Mitä asiaa?" Kysyin töykeästi tunnistamattomalta ääneltä. Kuulin pehmeän naurahduksen ja näin kuinka puunlehdet kahisivat. Katulampun valokeilaan ilmestyi nuori, pitkä mies. Hänen hiuksensa olivat lyhyet, mustat ja piikikkäästi ylöspäin sojottavat. Vaatetus oli mustaa nahkaa. Hän oli komea, mutta kaikin puolin vaarallisen näköinen. En liikahtanut, vaan odotin selitystä.
"Taidat olla hieman epätoivoinen" Mies totesi hymyillen. Painoin katseeni alas. En tiennyt mikä minuun meni, mutta aloin vuodattaa tunteitani ventovieraalle.
"Poikaystäväni on kaukana, enkä tiedä mikä minua vaivaa! En ole nähnyt häntä pitkään aikaan, ja olen muuttunut! En välitä mistään vaikka haluaisin, en pukeudu samalla tavalla ja olen töykeä! En tiedä mitä minulle on tapahtunut! Olen väsynyt ja masentunut." Minä valitin ja tajusin heti jälkeenpäin, ettei noin saa valittaa tuntemattomille. Kuitenkin mies vain katsoi minua hiljaa. Silloin huomasin että hänen silmänsä olivat pikimustat. Oliko se normaalia?
"Sinä olet niin viaton.. Minä voisin auttaa sinua" mies sanoi, oudolla, melkein nauravalla äänellä.
Kohotin kulmakarvojani. Mitä hän tarkoitti? Tietäsikö hän mikä minua vaivaisi?
"Tule vain mukaani"
Liam:
"Herätkää!! On tärkeä päivä!!" Joku mölysi ja napsautti makuuhuoneen valot päälle. Silmät sikkurassa kohottauduin peittoni alta ja kohtasi Louisin innostuneet kasvot.
"Paljonko kello on?" Kysyin haukotellen.
"Melkein kahdeksan!" Louis vastasi pirteänä, kömpi pois sängystäni ja pomppi Zaynin sängyn luokse. Olimme edelleen kilpailijatalossa. Porukka oli kylläkin vähentynyt hurjasti, joten kilpailu alkoi lähestyä loppuaan. Olimme pärjänneet bändinä tosi hyvin ja meillä oli hyvät voitonmahdollisuudet. Tänään olisi finaali, jossa kolmen kärki selviäisi.
"Zayn!! Nosta läski perseesi ylös!!" Louis toitotti ja kuulin kuinka Zayn murisi jotain epämääräistä. Minä ja Zayn nukuimme samassa huoneessa, ja Louis, Niall ja Harry toisessa. Ilmeisesti muut olivatkin jo syömässä. Hapuilin kännykän käteeni ja näin heti kymmeniä viestejä sukulaisilta ja perheeltäni. Yhtäkään ei ollut Blairilta.. Se sai minut ihmettelemään mitä oli tapahtunut. Blair lähetteli normaalistikin paljon viestejä, höystettynä sydän hymiöillä. Päätin kysyä asiaa häneltä. Kirjoitin pikaisen viestin ja toivoin, että hän vastaisi.
"LEEYUM!!! AAMUPALALLE!!" Niall kiljui alakerrasta ja kuulin puheensorinaa. Ilmeisesti vain minä, Zayn ja Louis olimme enää ylhäällä. Loikkasin ylös sängystä ja vetäsin flanelli paidan päälleni.
Menimme kolmestaan alas, Zayn jokseenkin uupuneena. Kaikki loput kilpailijat, mm. toinen bändi, Little Mix. Istuimme pöytään ja unohdin Blairin kokonaan. Pidimme hauskaa ja yritimme siinä välissä harjoitella iltaa varten!
Pitkästä aikaa! Oli kyllä lyhyt mutta yritän sitte seuraavaan saada pituutta! Ja tosta 'miehestä', mä ite kuvittelen sen Olipa Kerran- sarjan Kapteeni Koukun tapaseks! Jotka ei tiiä nii kannattaa laittaa google kuvahakuun xD
"Mitä asiaa?" Kysyin töykeästi tunnistamattomalta ääneltä. Kuulin pehmeän naurahduksen ja näin kuinka puunlehdet kahisivat. Katulampun valokeilaan ilmestyi nuori, pitkä mies. Hänen hiuksensa olivat lyhyet, mustat ja piikikkäästi ylöspäin sojottavat. Vaatetus oli mustaa nahkaa. Hän oli komea, mutta kaikin puolin vaarallisen näköinen. En liikahtanut, vaan odotin selitystä.
"Taidat olla hieman epätoivoinen" Mies totesi hymyillen. Painoin katseeni alas. En tiennyt mikä minuun meni, mutta aloin vuodattaa tunteitani ventovieraalle.
"Poikaystäväni on kaukana, enkä tiedä mikä minua vaivaa! En ole nähnyt häntä pitkään aikaan, ja olen muuttunut! En välitä mistään vaikka haluaisin, en pukeudu samalla tavalla ja olen töykeä! En tiedä mitä minulle on tapahtunut! Olen väsynyt ja masentunut." Minä valitin ja tajusin heti jälkeenpäin, ettei noin saa valittaa tuntemattomille. Kuitenkin mies vain katsoi minua hiljaa. Silloin huomasin että hänen silmänsä olivat pikimustat. Oliko se normaalia?
"Sinä olet niin viaton.. Minä voisin auttaa sinua" mies sanoi, oudolla, melkein nauravalla äänellä.
Kohotin kulmakarvojani. Mitä hän tarkoitti? Tietäsikö hän mikä minua vaivaisi?
"Tule vain mukaani"
Liam:
"Herätkää!! On tärkeä päivä!!" Joku mölysi ja napsautti makuuhuoneen valot päälle. Silmät sikkurassa kohottauduin peittoni alta ja kohtasi Louisin innostuneet kasvot.
"Paljonko kello on?" Kysyin haukotellen.
"Melkein kahdeksan!" Louis vastasi pirteänä, kömpi pois sängystäni ja pomppi Zaynin sängyn luokse. Olimme edelleen kilpailijatalossa. Porukka oli kylläkin vähentynyt hurjasti, joten kilpailu alkoi lähestyä loppuaan. Olimme pärjänneet bändinä tosi hyvin ja meillä oli hyvät voitonmahdollisuudet. Tänään olisi finaali, jossa kolmen kärki selviäisi.
"Zayn!! Nosta läski perseesi ylös!!" Louis toitotti ja kuulin kuinka Zayn murisi jotain epämääräistä. Minä ja Zayn nukuimme samassa huoneessa, ja Louis, Niall ja Harry toisessa. Ilmeisesti muut olivatkin jo syömässä. Hapuilin kännykän käteeni ja näin heti kymmeniä viestejä sukulaisilta ja perheeltäni. Yhtäkään ei ollut Blairilta.. Se sai minut ihmettelemään mitä oli tapahtunut. Blair lähetteli normaalistikin paljon viestejä, höystettynä sydän hymiöillä. Päätin kysyä asiaa häneltä. Kirjoitin pikaisen viestin ja toivoin, että hän vastaisi.
"LEEYUM!!! AAMUPALALLE!!" Niall kiljui alakerrasta ja kuulin puheensorinaa. Ilmeisesti vain minä, Zayn ja Louis olimme enää ylhäällä. Loikkasin ylös sängystä ja vetäsin flanelli paidan päälleni.
Menimme kolmestaan alas, Zayn jokseenkin uupuneena. Kaikki loput kilpailijat, mm. toinen bändi, Little Mix. Istuimme pöytään ja unohdin Blairin kokonaan. Pidimme hauskaa ja yritimme siinä välissä harjoitella iltaa varten!
Pitkästä aikaa! Oli kyllä lyhyt mutta yritän sitte seuraavaan saada pituutta! Ja tosta 'miehestä', mä ite kuvittelen sen Olipa Kerran- sarjan Kapteeni Koukun tapaseks! Jotka ei tiiä nii kannattaa laittaa google kuvahakuun xD
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
~Can You Be My Angel?~ Part 5
Liam:
Menin miehen perässä takaisin lavalle. Mitä nyt tapahtuisi!? En ollut ainut takaisin kutsuttu. Paikalla oli myös pari naista ja neljä poikaa minun lisäkseni. Heistä tunsin vain Niallin, jonka kanssa olin pari kertaa puhunut. Muut tunsin ulkonäöltä.
"Teidät kutsuttiin takaisin koska me olemme muuttaneet mielipiteitämme" Simon sanoi ja kuulin yleisön kohahtavan. Pääsisimmekö me takaisin? Tunsin ilon kuplivan sisälläni kun odotin jatkoa.
"Me olemme päättäneet tehdä osasta teistä ryhmä. Voitte jatkaa ryhmänä kilpailussa, koska olemme todenneet että äänenne sopivat yhteen. Ensimmäiseksi: Louis, Niall, Liam, Harry ja Zayn. Te jatkatte ryhmänä."
Kesti hetken ennen kuin tajusin mitä oli tapahtunut. Käännyin poikiin päin ja kaikki näyttivät riehakkailta. Me pääsimme kaikki jatkoon!! Vaikka minulla ei ollut paljoa kokemusta yhdessä laulamisesta, tämä oli silti mahtavaa!
Yleisö hurrasi hurjasti, kun poistuimme lavalta.
"Wow! Me ollaan nyt ryhmä!" Ruskeahiuksinen, ilmeisesti Louis, nauroi. Kaikki olimme tosi hyvillämme tästä!
"Niimpä! Meidän pitää alkaa harjoitella ja tutustua toisiimme!" Ennestään minulle tuttu Niall sanoi, ja me kaikki esittäydyimme nopeasti toisillemme. Minulle tuli heti ensivaikutelmat pojista. Louis oli äänekäs ja huumorintajuinen, Niall nauroi kokoajan, Zayn oli vähän ujon oloinen ja Harry vaikutti mukavalta ja hänen vitsinsä olivat oudoimpia mitä olin koskaan kuullut.
Olin luullut, että olisimme back stagella pidempään, mutta meidät ohjattiin heti autoon. Olisin halunnut puhua perheelleni ja Blairille, mutta aikaa ei ilmeisesti ollut. Meidät vietiin talolle, jossa muut kilpailijat onnittelivat meitä. Juttelimme pitkään yhdessä poikien kanssa ja opimme tuntemaan toisiamme. Tämä ryhmä ei ollutkaan huonompi ajatus.
Blair:
Oli tosi mahtavaa, että Liam pääsi jatkoon! Hänen ryhmänsä näytti mukavalle, ja kun kävin netissä kuuntelemassa muidenkin esiintymisiä, idea oli loistava! Mutta silti halunnut päästä puhumaan Liamille. Ehkä tämä julkisuus oli tällaista. Nyt hän oli todella suosittu, varsinkin tyttöjen joukossa. Tieto, että viisi nuorta ja lahjakasta poikaa olo laitetti yhteen, levisi kuin kulovalkea jokapuolelle. X-Factor oli kuuluisampi kuin koskaan tänä vuonna.
"Blair, veisitkö roskat?" Isä kysyi aamuvarhaisella, kun istuin syömässä muroja. Nyökkäsin vaiteliaasti ja keskityin taas syömiseen. Minulla oli ollut päänsärkyä jo melkein viikon, ja olin sen takia pahalla päällä. Olin jopa huutanut isälle, vaikken sellaista ikinä tekisi. En ollut edes nähnyt Liamia pitkään aikaan. Koulussakin tuntui olevan ärsyttävämpää ja vaikeampaa olla. Kuulin etuoven käyvän, ja jäin yksin. Tavallinen maanantai aamu. Kolistelin astiat pesukoneeseen ja raahustin yläkertaan. Huoneenikin alkoi olla epäsiisti, mutta jostain syystä en välittänyt. Olin aikaisemmin ollut perfectionisti, ja tällainen sotku olisi saanut minut voimaan pahoin. Mutta nyt vain raivasin tieni vaatekaapille ja vedin päälleni tumman hupparin ja farkut. Vaatteni olivat myös muuttuneet tylsempään suuntaan.
Olin hämärä aamu, kun lähdin kävelemään kouluun. Katulamput olivat vielä päällä ja öinen sumu oli vielä maassa. Kävelin metsän reunustaa pitkin. Kuulin pian rusahduksen, ja käännyin äänen suuntaan.
"Olisko neidillä hetki aikaa?" Karhea miesääni kysyi. Jäin paikalleni, vaikka minun olisi kuulunut juosta.
Ääääää mua ärsyttää et tää on näin tylsä, kun tää mun alkuperäinen idea ei oikee toimi, ja tää alkaa tuntuu jo vähä tyhmälle >.<
Menin miehen perässä takaisin lavalle. Mitä nyt tapahtuisi!? En ollut ainut takaisin kutsuttu. Paikalla oli myös pari naista ja neljä poikaa minun lisäkseni. Heistä tunsin vain Niallin, jonka kanssa olin pari kertaa puhunut. Muut tunsin ulkonäöltä.
"Teidät kutsuttiin takaisin koska me olemme muuttaneet mielipiteitämme" Simon sanoi ja kuulin yleisön kohahtavan. Pääsisimmekö me takaisin? Tunsin ilon kuplivan sisälläni kun odotin jatkoa.
"Me olemme päättäneet tehdä osasta teistä ryhmä. Voitte jatkaa ryhmänä kilpailussa, koska olemme todenneet että äänenne sopivat yhteen. Ensimmäiseksi: Louis, Niall, Liam, Harry ja Zayn. Te jatkatte ryhmänä."
Kesti hetken ennen kuin tajusin mitä oli tapahtunut. Käännyin poikiin päin ja kaikki näyttivät riehakkailta. Me pääsimme kaikki jatkoon!! Vaikka minulla ei ollut paljoa kokemusta yhdessä laulamisesta, tämä oli silti mahtavaa!
Yleisö hurrasi hurjasti, kun poistuimme lavalta.
"Wow! Me ollaan nyt ryhmä!" Ruskeahiuksinen, ilmeisesti Louis, nauroi. Kaikki olimme tosi hyvillämme tästä!
"Niimpä! Meidän pitää alkaa harjoitella ja tutustua toisiimme!" Ennestään minulle tuttu Niall sanoi, ja me kaikki esittäydyimme nopeasti toisillemme. Minulle tuli heti ensivaikutelmat pojista. Louis oli äänekäs ja huumorintajuinen, Niall nauroi kokoajan, Zayn oli vähän ujon oloinen ja Harry vaikutti mukavalta ja hänen vitsinsä olivat oudoimpia mitä olin koskaan kuullut.
Olin luullut, että olisimme back stagella pidempään, mutta meidät ohjattiin heti autoon. Olisin halunnut puhua perheelleni ja Blairille, mutta aikaa ei ilmeisesti ollut. Meidät vietiin talolle, jossa muut kilpailijat onnittelivat meitä. Juttelimme pitkään yhdessä poikien kanssa ja opimme tuntemaan toisiamme. Tämä ryhmä ei ollutkaan huonompi ajatus.
Blair:
Oli tosi mahtavaa, että Liam pääsi jatkoon! Hänen ryhmänsä näytti mukavalle, ja kun kävin netissä kuuntelemassa muidenkin esiintymisiä, idea oli loistava! Mutta silti halunnut päästä puhumaan Liamille. Ehkä tämä julkisuus oli tällaista. Nyt hän oli todella suosittu, varsinkin tyttöjen joukossa. Tieto, että viisi nuorta ja lahjakasta poikaa olo laitetti yhteen, levisi kuin kulovalkea jokapuolelle. X-Factor oli kuuluisampi kuin koskaan tänä vuonna.
"Blair, veisitkö roskat?" Isä kysyi aamuvarhaisella, kun istuin syömässä muroja. Nyökkäsin vaiteliaasti ja keskityin taas syömiseen. Minulla oli ollut päänsärkyä jo melkein viikon, ja olin sen takia pahalla päällä. Olin jopa huutanut isälle, vaikken sellaista ikinä tekisi. En ollut edes nähnyt Liamia pitkään aikaan. Koulussakin tuntui olevan ärsyttävämpää ja vaikeampaa olla. Kuulin etuoven käyvän, ja jäin yksin. Tavallinen maanantai aamu. Kolistelin astiat pesukoneeseen ja raahustin yläkertaan. Huoneenikin alkoi olla epäsiisti, mutta jostain syystä en välittänyt. Olin aikaisemmin ollut perfectionisti, ja tällainen sotku olisi saanut minut voimaan pahoin. Mutta nyt vain raivasin tieni vaatekaapille ja vedin päälleni tumman hupparin ja farkut. Vaatteni olivat myös muuttuneet tylsempään suuntaan.
Olin hämärä aamu, kun lähdin kävelemään kouluun. Katulamput olivat vielä päällä ja öinen sumu oli vielä maassa. Kävelin metsän reunustaa pitkin. Kuulin pian rusahduksen, ja käännyin äänen suuntaan.
"Olisko neidillä hetki aikaa?" Karhea miesääni kysyi. Jäin paikalleni, vaikka minun olisi kuulunut juosta.
Ääääää mua ärsyttää et tää on näin tylsä, kun tää mun alkuperäinen idea ei oikee toimi, ja tää alkaa tuntuu jo vähä tyhmälle >.<
lauantai 14. syyskuuta 2013
~Can You Be My Angel?~ Part 4
Blair:
Seuraavat pari viikkoa menivät nopeasti. Liam selvisi seuraavasta pudotuksesta ja hän asui nyt muiden kilpailijoiden kanssa Lontoossa. X-Factor kiertue oli kiertänyt koko UK:n ja kerännyt jatkoon pääsijät. Seuraavaksi alkaisi pudotukset jossa kilpailija määrä tulisi tippumaan paljon.
En ollut nyt viikkoon päässyt näkemään Liamia, mutta tänään menisin katsomaan pudotusta. Liam oli päässyt hurjan pitkälle ja toivoin todella, että hän pääsisi jatkoon. Seuraavaksi kilpalijat jaettaisiin valmennus ryhmiin, jokaiselle tuomarille. Ja pian sen jälkeen olisi semifinaali!
Olin seurannut tarkasti Liamin esiintymiset telkkarista, enkä voinut olla huomaamatta kuinka yleisössä hurrattiin. Hänen taitonsa oli selvästi huomattu ja olin siitä tosi onnellinen.
Olin ilmeisesti nukahtanut junaan, koska Nicola joutui ravistamaan minut hereille. Olin taas Paynen perheen mukana. Meillä oli hyvät paikat varattuna katsomossa ja olimme valmiina jännittämään Liamin puolesta. Hän oli tekstannut minulle usein, kertoen talon tapahtumista ja seuraavista kappale valinnoista. Vihdoin taas näkisin hänet livenä.
Tuntia myöhemmin asetuimme katsomoon ja odottelimme ohjelman alkamista. Olin tehnyt Ruthin ja Nicolan kanssa ison kyltin Liamille, ja kannattelimme sitä jo ilmassa. Yleisö täyttyi nopeasti perheenjäsenistä ja faneista ja ilmapiiri oli odottava. Onneksi pian valot syttyivät ja tuomarit astuivat lavalle. Hurrasimme ja taputimme mukana kun kilpailijat pyydettiin lavalle. Heitä oli jäljellä vain kolmisen kymmentä. Erotin heti Liamin joukosta. Hän näytti aika tyynelle, mutta tiesin että hän jännitti hirveästi.
"Nonii, nyt meillä on täällä kaikki kilpailijat! Jos sanon nimenne, astukaa eteenpäin" Simon sanoi ja koko yleisö vaikeni. Puristin käteni tiukasti yhteen ja rukoilin mielessäni, vaikken uskoivainen ollutkaan.
"Molly P, Alicia, Henry, Harry, Zayn, Daniel, Niall, Grace, Louis ja Liam"
En tiennyt mitä tulisi tapahtumaan! Kutsutut kilpailijat tulivat edemmäs ja kaikki näyttivät nyt äärimmäisen hermostuineille. He saattaisivat päästä jatkoon, tai pudota. Tuiotin Simonia ja odotin hänen jakavan tuomion.
"Valitettavasti teidän tienne päättyy tähän."
Yleisöstä kuului huokaus. Olin shokissa. Miten Liam pystyi putoamaan, niin vahvan esiintymisen jälkeen!? Hän oli oikeasti lahjakas!
Kilpailijat nieleskelivät kyyneleitä ja lähtivät jonossa lavalta. Minun oli pakko päästä Liamin luo nyt heti! Minä ja Paynen perhe lähdimme välittömästi paikoiltamme ja selvitimme tiemme backstagelle. Näin sivusilmällä jonkun vaalean pojan haastattelussa. Hän puhui vahvalla irlantilaisaksentilla ja pettymyksen kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Kaikki pudonneet kilpailijat olivat tottakai pettyneitä. Heillä kaikilla oli unelma, joka saattoi murtua yhdessä hetkessä.
"Liam!" Huusin kun näin tutun hahmon valomiesten luona. Hänenkin kasvoillaan oli surkea ilme, ja heti kun halasin häntä, kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen.
"Olit tosi hyvä!! Ei tämä tähän voi loppua!" Minä yritin piristää, mutta Liamia ei hymyilyttänyt.
"Minä tipuin taas. Nyt en edes päässyt tuomareiden talolle" hän mutisi ja pyyhkäisi poskiaan.
Yhtäkkiä joku mies tuli luoksemme.
"Liam Payne? Sinut tarvitaan lavalle uudestaan."
Joo siis nää muut kilpailijat on ite keksitty ja en tehny oikeiden tapahtumien mukaan xD
Seuraavat pari viikkoa menivät nopeasti. Liam selvisi seuraavasta pudotuksesta ja hän asui nyt muiden kilpailijoiden kanssa Lontoossa. X-Factor kiertue oli kiertänyt koko UK:n ja kerännyt jatkoon pääsijät. Seuraavaksi alkaisi pudotukset jossa kilpailija määrä tulisi tippumaan paljon.
En ollut nyt viikkoon päässyt näkemään Liamia, mutta tänään menisin katsomaan pudotusta. Liam oli päässyt hurjan pitkälle ja toivoin todella, että hän pääsisi jatkoon. Seuraavaksi kilpalijat jaettaisiin valmennus ryhmiin, jokaiselle tuomarille. Ja pian sen jälkeen olisi semifinaali!
Olin seurannut tarkasti Liamin esiintymiset telkkarista, enkä voinut olla huomaamatta kuinka yleisössä hurrattiin. Hänen taitonsa oli selvästi huomattu ja olin siitä tosi onnellinen.
Olin ilmeisesti nukahtanut junaan, koska Nicola joutui ravistamaan minut hereille. Olin taas Paynen perheen mukana. Meillä oli hyvät paikat varattuna katsomossa ja olimme valmiina jännittämään Liamin puolesta. Hän oli tekstannut minulle usein, kertoen talon tapahtumista ja seuraavista kappale valinnoista. Vihdoin taas näkisin hänet livenä.
Tuntia myöhemmin asetuimme katsomoon ja odottelimme ohjelman alkamista. Olin tehnyt Ruthin ja Nicolan kanssa ison kyltin Liamille, ja kannattelimme sitä jo ilmassa. Yleisö täyttyi nopeasti perheenjäsenistä ja faneista ja ilmapiiri oli odottava. Onneksi pian valot syttyivät ja tuomarit astuivat lavalle. Hurrasimme ja taputimme mukana kun kilpailijat pyydettiin lavalle. Heitä oli jäljellä vain kolmisen kymmentä. Erotin heti Liamin joukosta. Hän näytti aika tyynelle, mutta tiesin että hän jännitti hirveästi.
"Nonii, nyt meillä on täällä kaikki kilpailijat! Jos sanon nimenne, astukaa eteenpäin" Simon sanoi ja koko yleisö vaikeni. Puristin käteni tiukasti yhteen ja rukoilin mielessäni, vaikken uskoivainen ollutkaan.
"Molly P, Alicia, Henry, Harry, Zayn, Daniel, Niall, Grace, Louis ja Liam"
En tiennyt mitä tulisi tapahtumaan! Kutsutut kilpailijat tulivat edemmäs ja kaikki näyttivät nyt äärimmäisen hermostuineille. He saattaisivat päästä jatkoon, tai pudota. Tuiotin Simonia ja odotin hänen jakavan tuomion.
"Valitettavasti teidän tienne päättyy tähän."
Yleisöstä kuului huokaus. Olin shokissa. Miten Liam pystyi putoamaan, niin vahvan esiintymisen jälkeen!? Hän oli oikeasti lahjakas!
Kilpailijat nieleskelivät kyyneleitä ja lähtivät jonossa lavalta. Minun oli pakko päästä Liamin luo nyt heti! Minä ja Paynen perhe lähdimme välittömästi paikoiltamme ja selvitimme tiemme backstagelle. Näin sivusilmällä jonkun vaalean pojan haastattelussa. Hän puhui vahvalla irlantilaisaksentilla ja pettymyksen kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Kaikki pudonneet kilpailijat olivat tottakai pettyneitä. Heillä kaikilla oli unelma, joka saattoi murtua yhdessä hetkessä.
"Liam!" Huusin kun näin tutun hahmon valomiesten luona. Hänenkin kasvoillaan oli surkea ilme, ja heti kun halasin häntä, kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen.
"Olit tosi hyvä!! Ei tämä tähän voi loppua!" Minä yritin piristää, mutta Liamia ei hymyilyttänyt.
"Minä tipuin taas. Nyt en edes päässyt tuomareiden talolle" hän mutisi ja pyyhkäisi poskiaan.
Yhtäkkiä joku mies tuli luoksemme.
"Liam Payne? Sinut tarvitaan lavalle uudestaan."
Joo siis nää muut kilpailijat on ite keksitty ja en tehny oikeiden tapahtumien mukaan xD
torstai 12. syyskuuta 2013
~Can You Be My Angel?~ Part 3
Liam:
Tänään oli vihdoin koelaulu- päivä. Olin jännittänyt koko aamun ja Blair oli käskenyt minun rauhoittua. Vaikka olin ennenkin täällä ollut, palaaminen tuntui silti yhtä pahalta. Simon olisi taas tuomarina. Tunnistaisiko hän minut? Vaikka olinkin kahdessa vuodessa muuttunut aika paljon.
"Liam, meidän pitää mennä lavan taakse" Äiti sanoi yhtäkkiä ja kosketti olkapäätäni. Palasin taas todellisuuteen ja tajusin olevani odotustilassa. Ympärilläni oli satoja ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Tukijoukkoinani oli vanhempieni lisäksi Nicola, Ruth ja Blair.
"Jännittääkö?" Ruth kysyi ja töytäisi minua hellästi ovea päin. Nimeni oli ilmeisesti huudettu, vaikka en sitä ollut huomannut puheensorinassa.
"Mitä luulet?" Kysyin sarkastisesti ja sain sisareni naurahtamaan.
"Hyvin se menee! Löisin vaikka päästäni vetoa että menet suorilla jatkoon!" Blair hymyili ja tarttui minua kädestä. Yhdessä porukassa menimme lavan taakse ja eräs nainen ojensi minulle mikin. Tilanne oli tuttu. Hengitin syvään. Halusin onnistua niin kovasti.
Blair:
"Liam, nyt on sinun vuorosi" Lavavastaava sanoi ja osoitti lavalle vieviä portaita. Kiirehdin halaamaan Liamia ja toivotin hänelle onnea. Hänen oli pakko onnistua.
Liamin perhe ja minä jäimme katsomaan monitoreista kuinka yhtäkkiä itsevarman näköinen Liam käveli lavalle. Yleisö hurrasi hurjasti ja Simonin ilmeestä näki että hän muisti Liamin!
Kun tervehdykset oli hoidettu, oli laulun aika. Ja se meni täydellisesti. Jokainen nuotti osui paikalleen ja näin kuinka Liam uhkui varmuutta. Tiesin että hän pystyisi siihen.
"Ehdoton kyllä"
"Kyllä"
"Jatkoon!"
"Sait neljä kyllää! Onneksi olkoon Liam!" Simon hymyili. Pomppasin ilmaan ja halasimme Nicolen kanssa. Koko perhe riemuitsi onnistumisesta. Ja pian Liam tiensi portaita alas ja me kaikki syöksähdimme hänen ympärilleen.
"Olen niin ylpeä sinusta!!" Karen kyynelehti ja rutisti poikansa tiukkaan halaukseen. Nicola ja Ruth nauroivat ja itkivät samaan aikaan. Heti perheen onnittelujen jälkeen syöksähdin halaamaan Liamia.
"Sinä teit sen!!" Kuiskasin hänen korvaansa, kyyneleiden vuotaessa poskiani pitkin.
"Niin tein! Aioin voittaa koko kisan!" Liam nauroi ja pyöritti minua ilmassa. Tänä iltana juhlittaisiin koko perheen voimin!!
Tää on lyhyt! Tää ficci vaikuttaa tylsälle, mut tää on pitkä joten ei oo vielä action alkanu xDDD
Tänään oli vihdoin koelaulu- päivä. Olin jännittänyt koko aamun ja Blair oli käskenyt minun rauhoittua. Vaikka olin ennenkin täällä ollut, palaaminen tuntui silti yhtä pahalta. Simon olisi taas tuomarina. Tunnistaisiko hän minut? Vaikka olinkin kahdessa vuodessa muuttunut aika paljon.
"Liam, meidän pitää mennä lavan taakse" Äiti sanoi yhtäkkiä ja kosketti olkapäätäni. Palasin taas todellisuuteen ja tajusin olevani odotustilassa. Ympärilläni oli satoja ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Tukijoukkoinani oli vanhempieni lisäksi Nicola, Ruth ja Blair.
"Jännittääkö?" Ruth kysyi ja töytäisi minua hellästi ovea päin. Nimeni oli ilmeisesti huudettu, vaikka en sitä ollut huomannut puheensorinassa.
"Mitä luulet?" Kysyin sarkastisesti ja sain sisareni naurahtamaan.
"Hyvin se menee! Löisin vaikka päästäni vetoa että menet suorilla jatkoon!" Blair hymyili ja tarttui minua kädestä. Yhdessä porukassa menimme lavan taakse ja eräs nainen ojensi minulle mikin. Tilanne oli tuttu. Hengitin syvään. Halusin onnistua niin kovasti.
Blair:
"Liam, nyt on sinun vuorosi" Lavavastaava sanoi ja osoitti lavalle vieviä portaita. Kiirehdin halaamaan Liamia ja toivotin hänelle onnea. Hänen oli pakko onnistua.
Liamin perhe ja minä jäimme katsomaan monitoreista kuinka yhtäkkiä itsevarman näköinen Liam käveli lavalle. Yleisö hurrasi hurjasti ja Simonin ilmeestä näki että hän muisti Liamin!
Kun tervehdykset oli hoidettu, oli laulun aika. Ja se meni täydellisesti. Jokainen nuotti osui paikalleen ja näin kuinka Liam uhkui varmuutta. Tiesin että hän pystyisi siihen.
"Ehdoton kyllä"
"Kyllä"
"Jatkoon!"
"Sait neljä kyllää! Onneksi olkoon Liam!" Simon hymyili. Pomppasin ilmaan ja halasimme Nicolen kanssa. Koko perhe riemuitsi onnistumisesta. Ja pian Liam tiensi portaita alas ja me kaikki syöksähdimme hänen ympärilleen.
"Olen niin ylpeä sinusta!!" Karen kyynelehti ja rutisti poikansa tiukkaan halaukseen. Nicola ja Ruth nauroivat ja itkivät samaan aikaan. Heti perheen onnittelujen jälkeen syöksähdin halaamaan Liamia.
"Sinä teit sen!!" Kuiskasin hänen korvaansa, kyyneleiden vuotaessa poskiani pitkin.
"Niin tein! Aioin voittaa koko kisan!" Liam nauroi ja pyöritti minua ilmassa. Tänä iltana juhlittaisiin koko perheen voimin!!
Tää on lyhyt! Tää ficci vaikuttaa tylsälle, mut tää on pitkä joten ei oo vielä action alkanu xDDD
tiistai 10. syyskuuta 2013
~Can You Be My Angel?~ Part 2
Blair:
Kysyin myöhemmin tekstarilla lupaa iskältä ja onneksi hän vastasi myöntävästi. Tiesin että hän piti Liamista, joten ei hän olisi rohjennut pilata iltaani.
Koska minulla oli pitkät, suklaan ruskeat hiukset, ajattelin kihartaa niitä hiukan. Lisäksi puin päälleni vaalean kesämekon, ja ripustin kimaltevan korun kaulaani. Olin aika ujo ja pidin kaikestä tyttömäisestä ja söpöstä. Näytin siis aika tyttömäiselle mekossani ja lainekiharoissani.
Meikkasin kohtuu kevyesti ja viimeistelin olemuksen suihkauksella lempi hajuvettäni. Kello olikin jo tikuttanu lähelle kahdeksaa, joten pakkasin pieneen laukkuun kaiken tarpeellisen. Liam oli aina ajoissa joten en halunnut itse myöhästyä.
Juuri kahdeksalta kuulin kolme näpäkkää koputusta ovelta ja kiiruhdin avaamaan. Siellä Liam odotti, mustiin farkkuihin ja vaalean siniseen kauluspaitaan pukeutuneena minua.
"Moi!" Minä tervehdin ja hymyilin leveästi. Liam vetäisi vaaleanpunaisen ruusukimpun selkänsä takaa ja ojensi sen minulle.
"Moi, hyvää vuosipäivää!" Liam toivotti hymyssä suin ja suuteli minua. Olin onnenpekka kun minulla oli poikaystävänä Liam. Aina yhtä huomaavainen ja suloinen.
Enne lähtöämme kävin viemässä kukat sisälle maljakkoon. Ne olivat tosi kauniita, ja Liam oli tiennyt täydellisesti mistä pidän. Otin laukkuni ja menimme yhdessä Liamin autolle.
Tivoliin ei ollut pitkää matkaa, mutta autolla oli silti mukavempi mennä kuin kävellen. Puhuimme kaikesta tavallisesta: koulusta, musiikista ja meidän suhteestamme. Emme olleet riidelleet koko vuoden aikana paria kertaa enempää. Eikä yksikään niistä riidoista ollut niin paha, että kumpikaan meistä olisi tosissaan suuttunut.
Liam parkkeerasi autonsa tivolin parkkipaikalle ja menimme käsikädessä lipunmyynti tiskille. Herrasmiehenä Liam tarjoutui maksamaan lippumme, vaikka olin itsekkin ottanut rahaa mukaan.
"Minne haluaisit ensimmäisenä?" Hän kysyi kun pääsimme porttien sisäpuolelle. Laitevalikoima ei ollut kovin kattava, mutta lempparini löytyi kyllä.
"Mennään mini vuoristorataan!" Huudahdin heti.
Seuraavat kolme tuntia juoksimme eri laitteissa. Minulla oli tosi hauskaa, ja tajusin hetki hetkeltä kuinka paljon rakastinkaan Liamia. Koko vuosi oli ollut täydellinen hänen takiaan!
"Blair, käydäänkö viimeisenä maailmanpyörässä?" Liam kysyi, kun kello läheni yhtätoista. Oli pimeää ja laitteiden kirkkaat valot vilkkuivat joka puolella. Maailmanpyörä oli tosi iso ja korkea, ja se oli koristeltu hienoilla valo lyhdyillä. Se olisi mahtava lopetus tälle illalle!
"Joo mennään!" Vastasin innoissani. Riensimme jonoon ja onneksi pääsimme melkein heti omaan 'kuppiimme'. Laite pyöri hitaasti, ja nosti meitä kokoajan ylemmäs.
"Blair" Liam kutsui yhtäkkiä. Käänsin katseeni kaupunkista ja kohotin kulmakarvojani kysyvästi.
"X-Factor hakee kilpailijoita taas. Näin ilmoituksen tänään netissä! Ja minä ajattelin että voisin mennä uudestaan. Simon sanoi ettei minun pitäisi luovuttaa" Liam kertoi ja näin kuinka innostus pilkehti hänen silmissään. Minä olin ristiriitainen tämän asian takia. Toisaalta minä halusin että hän tavoittelisi unelmaansa! Hän oli laulanut minulle useasti, enkä ole koskaan löytänyt täydellisempää ääntä. Hänellä oli oikeasti loistava ääni, ja tiesin että hän pääsisi pitkälle. Mutta toisaalta pelkäsin että menettäisin hänet. Hän tulisi kuuluisaksi ja se veisi hänet luotani. Mutta en halunnut pidätellä häntä.
"Sitten sinun täytyy mennä! Milloin koe-esiintyminen on?" Kysyin ja hymyilin. Liam näytti ilahtuvan reaktiostani ja kiiruhti vastaamaan.
"Ylihuomenna jo! Mutta tiedän jo kappaleen! Sopisiko Cry me a river?" Hän vastasi ja minusta kappale oli täydellinen. Nyt jos koskaan olisi Liamin mahdollisuus onnistua!
"Se on tosi hyvä! Saanhan minä tulla mukaasi koe-esiintymisiin?" Kysyin naurahtaen. Liam vetäisi minut itseään vasten ja halasi hellästi.
"Saat. Toivottavasti saat olla minusta ylpeä!" Hän kuiskasi ja naurahti. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja olin itseasissa itsekkin innoissani tulevasta. Liamilla oli mahdollisuudet artistin uraan!
Kysyin myöhemmin tekstarilla lupaa iskältä ja onneksi hän vastasi myöntävästi. Tiesin että hän piti Liamista, joten ei hän olisi rohjennut pilata iltaani.
Koska minulla oli pitkät, suklaan ruskeat hiukset, ajattelin kihartaa niitä hiukan. Lisäksi puin päälleni vaalean kesämekon, ja ripustin kimaltevan korun kaulaani. Olin aika ujo ja pidin kaikestä tyttömäisestä ja söpöstä. Näytin siis aika tyttömäiselle mekossani ja lainekiharoissani.
Meikkasin kohtuu kevyesti ja viimeistelin olemuksen suihkauksella lempi hajuvettäni. Kello olikin jo tikuttanu lähelle kahdeksaa, joten pakkasin pieneen laukkuun kaiken tarpeellisen. Liam oli aina ajoissa joten en halunnut itse myöhästyä.
Juuri kahdeksalta kuulin kolme näpäkkää koputusta ovelta ja kiiruhdin avaamaan. Siellä Liam odotti, mustiin farkkuihin ja vaalean siniseen kauluspaitaan pukeutuneena minua.
"Moi!" Minä tervehdin ja hymyilin leveästi. Liam vetäisi vaaleanpunaisen ruusukimpun selkänsä takaa ja ojensi sen minulle.
"Moi, hyvää vuosipäivää!" Liam toivotti hymyssä suin ja suuteli minua. Olin onnenpekka kun minulla oli poikaystävänä Liam. Aina yhtä huomaavainen ja suloinen.
Enne lähtöämme kävin viemässä kukat sisälle maljakkoon. Ne olivat tosi kauniita, ja Liam oli tiennyt täydellisesti mistä pidän. Otin laukkuni ja menimme yhdessä Liamin autolle.
Tivoliin ei ollut pitkää matkaa, mutta autolla oli silti mukavempi mennä kuin kävellen. Puhuimme kaikesta tavallisesta: koulusta, musiikista ja meidän suhteestamme. Emme olleet riidelleet koko vuoden aikana paria kertaa enempää. Eikä yksikään niistä riidoista ollut niin paha, että kumpikaan meistä olisi tosissaan suuttunut.
Liam parkkeerasi autonsa tivolin parkkipaikalle ja menimme käsikädessä lipunmyynti tiskille. Herrasmiehenä Liam tarjoutui maksamaan lippumme, vaikka olin itsekkin ottanut rahaa mukaan.
"Minne haluaisit ensimmäisenä?" Hän kysyi kun pääsimme porttien sisäpuolelle. Laitevalikoima ei ollut kovin kattava, mutta lempparini löytyi kyllä.
"Mennään mini vuoristorataan!" Huudahdin heti.
Seuraavat kolme tuntia juoksimme eri laitteissa. Minulla oli tosi hauskaa, ja tajusin hetki hetkeltä kuinka paljon rakastinkaan Liamia. Koko vuosi oli ollut täydellinen hänen takiaan!
"Blair, käydäänkö viimeisenä maailmanpyörässä?" Liam kysyi, kun kello läheni yhtätoista. Oli pimeää ja laitteiden kirkkaat valot vilkkuivat joka puolella. Maailmanpyörä oli tosi iso ja korkea, ja se oli koristeltu hienoilla valo lyhdyillä. Se olisi mahtava lopetus tälle illalle!
"Joo mennään!" Vastasin innoissani. Riensimme jonoon ja onneksi pääsimme melkein heti omaan 'kuppiimme'. Laite pyöri hitaasti, ja nosti meitä kokoajan ylemmäs.
"Blair" Liam kutsui yhtäkkiä. Käänsin katseeni kaupunkista ja kohotin kulmakarvojani kysyvästi.
"X-Factor hakee kilpailijoita taas. Näin ilmoituksen tänään netissä! Ja minä ajattelin että voisin mennä uudestaan. Simon sanoi ettei minun pitäisi luovuttaa" Liam kertoi ja näin kuinka innostus pilkehti hänen silmissään. Minä olin ristiriitainen tämän asian takia. Toisaalta minä halusin että hän tavoittelisi unelmaansa! Hän oli laulanut minulle useasti, enkä ole koskaan löytänyt täydellisempää ääntä. Hänellä oli oikeasti loistava ääni, ja tiesin että hän pääsisi pitkälle. Mutta toisaalta pelkäsin että menettäisin hänet. Hän tulisi kuuluisaksi ja se veisi hänet luotani. Mutta en halunnut pidätellä häntä.
"Sitten sinun täytyy mennä! Milloin koe-esiintyminen on?" Kysyin ja hymyilin. Liam näytti ilahtuvan reaktiostani ja kiiruhti vastaamaan.
"Ylihuomenna jo! Mutta tiedän jo kappaleen! Sopisiko Cry me a river?" Hän vastasi ja minusta kappale oli täydellinen. Nyt jos koskaan olisi Liamin mahdollisuus onnistua!
"Se on tosi hyvä! Saanhan minä tulla mukaasi koe-esiintymisiin?" Kysyin naurahtaen. Liam vetäisi minut itseään vasten ja halasi hellästi.
"Saat. Toivottavasti saat olla minusta ylpeä!" Hän kuiskasi ja naurahti. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja olin itseasissa itsekkin innoissani tulevasta. Liamilla oli mahdollisuudet artistin uraan!
maanantai 9. syyskuuta 2013
~Can You Be My Angel?~ Part 1
Blair:
"Minne Liam jäi?" Carolyn kysyi ja oikoi hiuspantaansa. Heiluttelin käsiäni kylkieni vieressä ja katsahdin koulunkäytävälle.
"Hän vie kirjat kaappiinsa" vastasin hymyillen.
"Aiotteko mennä yötivoliin tänään? Kuulemma siellä on maailman pyörä!" Caro kysyi etsi Liamia katseellaan. Liam oli puhunut tivolista jo pari viikkoa sitten ja minusta se kuulosti tosi ihanalle. Tänään oli sitäpaitsi ensimmäinen vuosi päivämme yhdessä! Olimme alkaneet seurustella viisitoista vuotiaina, mutta olimme olleet kavereita jo ala-asteelta. Liam oli ollut aika epäsuosittu silloin ja minä vain minä olin ollut hänen ystävänään. Mutta yhtäkkiä hänen ystäväpiirinsä oli kasvanut kun hän osallistui X-Factoriin neljätoista vuotiaana. En minä kuitenkaan sen takia hänen kanssaan ollut. Liam oli täydellinen poikaystävä! Hän oli lempeä ja tosi suojelevainen. Olin itse aika hiljainen ja pidin Liamin romanttisuudesta! Hän aina osasi yllättää minut suklaalla ja pehmoleluilla.
"Joo, varmaankin" hymyilin taas ja tunsin yhtäkkiä kädet vyötärölläni. Pyörähdin ympäri ja kohtasin Liamin suklaan ruskeat silmät.
"Täällä taas" hän naurahti ja kumartui suutelemaan minua otsalle. Halasin häntä naurahtaen.
"Käykö sinulle että mentäisiin tivoliin kahdeksalta?" Liam jatkoi, otti minua kädestä ja lähdimme ulos päin.
"Joo, varmistan vielä iskältä, mutta voin vannoa että pääsen" vastasin vastuuntuntoisesti. Olin ja olen aina ollut kiltti ja vastuullinen lapsi. Vaikka olinkin kuusitoista, kysyin silti aina lupaa isältä. Vanhempani ovat nimittäin eronneet ja äiti muutti Lontooseen kun olin viisi. Olin siis aina tottunut elämään isän kanssa, joka oli ammatiltaan poliisi. Poliisin tyttärenä ei kannattanut kauheasti riehua.
"Hyvä! Vienkö sinut kotiin?" Liam kysyi kun tulimme parkkipaikalle. Heilautin kättäni kavereitani kohti.
"Ei tarvitse, Caro ja Des ottavat minut mukaansa"
"Hyvä on, nähdään myöhemmin!" Liam naurahti, suuteli minua hellästi ja lähti autolleen. Käännyin leveästi hymyillen ympäri ja menin kaksosten luo. Heillä oli kinastelu kesken kuten aina.
"Anna nyt minun ajaa!" Caro vaati ja napsittu sormiaan veljensä edessä. Des heilutteli auton avaimia hänen edessään ja selvästi nautti tilanteesta.
"Älähän nyt pikkusisko! Vanhempi saa päättää!" Des härnäsi.
"Me ollaan kaksoset! Olet vain kaksi minuuttia vanhempi mikä ei oikeuta tällaiseen!" Caro älähti ja risti käsivartensa rinnalleen. Heidän tappelunsa oli niin jokapäiväinen asia ettei siihen kannattanut puuttua. Lopulta pääsimme autoon, Caron luovutettua taistelun. Oli kätevää että he pystyivät heittämään minut kotiin koska asuimme samassa suunnassa. Liam tietysti aina tarjoutui, mutta hän asui päinvastaisessa suunnassa, joten näin oli helpompi. Koko automatkan naureskelin Desin jutuille, mitkä olivat niin tyhmiä, että oli pakko nauraa.
Caro oli ollut paras ystäväni eskarista asti. Des ja hänen paras ystävänsä Adam olivat olleet kanssamme koko yläasteen ja nyt lukiota. Porukkaamme kuului myös Liam, mutta hän ei ollut niin läheinen Adamin kanssa, mutta hän ja Des olivat lähentyneet tässä parin vuoden aikana.
Tulimme lopulta kotitaloni eteen. Kiitin ja hyppäsin kyydistä. Iskän autoa ei näkynyt joten kaivoin avaimet laukustani ja menin sisälle. Ajattelin kuluttaa seuraavat pari tuntia treffeille valmistautumiseen.
Tässä ois sitte eka osa uutta!!!:)
"Minne Liam jäi?" Carolyn kysyi ja oikoi hiuspantaansa. Heiluttelin käsiäni kylkieni vieressä ja katsahdin koulunkäytävälle.
"Hän vie kirjat kaappiinsa" vastasin hymyillen.
"Aiotteko mennä yötivoliin tänään? Kuulemma siellä on maailman pyörä!" Caro kysyi etsi Liamia katseellaan. Liam oli puhunut tivolista jo pari viikkoa sitten ja minusta se kuulosti tosi ihanalle. Tänään oli sitäpaitsi ensimmäinen vuosi päivämme yhdessä! Olimme alkaneet seurustella viisitoista vuotiaina, mutta olimme olleet kavereita jo ala-asteelta. Liam oli ollut aika epäsuosittu silloin ja minä vain minä olin ollut hänen ystävänään. Mutta yhtäkkiä hänen ystäväpiirinsä oli kasvanut kun hän osallistui X-Factoriin neljätoista vuotiaana. En minä kuitenkaan sen takia hänen kanssaan ollut. Liam oli täydellinen poikaystävä! Hän oli lempeä ja tosi suojelevainen. Olin itse aika hiljainen ja pidin Liamin romanttisuudesta! Hän aina osasi yllättää minut suklaalla ja pehmoleluilla.
"Joo, varmaankin" hymyilin taas ja tunsin yhtäkkiä kädet vyötärölläni. Pyörähdin ympäri ja kohtasin Liamin suklaan ruskeat silmät.
"Täällä taas" hän naurahti ja kumartui suutelemaan minua otsalle. Halasin häntä naurahtaen.
"Käykö sinulle että mentäisiin tivoliin kahdeksalta?" Liam jatkoi, otti minua kädestä ja lähdimme ulos päin.
"Joo, varmistan vielä iskältä, mutta voin vannoa että pääsen" vastasin vastuuntuntoisesti. Olin ja olen aina ollut kiltti ja vastuullinen lapsi. Vaikka olinkin kuusitoista, kysyin silti aina lupaa isältä. Vanhempani ovat nimittäin eronneet ja äiti muutti Lontooseen kun olin viisi. Olin siis aina tottunut elämään isän kanssa, joka oli ammatiltaan poliisi. Poliisin tyttärenä ei kannattanut kauheasti riehua.
"Hyvä! Vienkö sinut kotiin?" Liam kysyi kun tulimme parkkipaikalle. Heilautin kättäni kavereitani kohti.
"Ei tarvitse, Caro ja Des ottavat minut mukaansa"
"Hyvä on, nähdään myöhemmin!" Liam naurahti, suuteli minua hellästi ja lähti autolleen. Käännyin leveästi hymyillen ympäri ja menin kaksosten luo. Heillä oli kinastelu kesken kuten aina.
"Anna nyt minun ajaa!" Caro vaati ja napsittu sormiaan veljensä edessä. Des heilutteli auton avaimia hänen edessään ja selvästi nautti tilanteesta.
"Älähän nyt pikkusisko! Vanhempi saa päättää!" Des härnäsi.
"Me ollaan kaksoset! Olet vain kaksi minuuttia vanhempi mikä ei oikeuta tällaiseen!" Caro älähti ja risti käsivartensa rinnalleen. Heidän tappelunsa oli niin jokapäiväinen asia ettei siihen kannattanut puuttua. Lopulta pääsimme autoon, Caron luovutettua taistelun. Oli kätevää että he pystyivät heittämään minut kotiin koska asuimme samassa suunnassa. Liam tietysti aina tarjoutui, mutta hän asui päinvastaisessa suunnassa, joten näin oli helpompi. Koko automatkan naureskelin Desin jutuille, mitkä olivat niin tyhmiä, että oli pakko nauraa.
Caro oli ollut paras ystäväni eskarista asti. Des ja hänen paras ystävänsä Adam olivat olleet kanssamme koko yläasteen ja nyt lukiota. Porukkaamme kuului myös Liam, mutta hän ei ollut niin läheinen Adamin kanssa, mutta hän ja Des olivat lähentyneet tässä parin vuoden aikana.
Tulimme lopulta kotitaloni eteen. Kiitin ja hyppäsin kyydistä. Iskän autoa ei näkynyt joten kaivoin avaimet laukustani ja menin sisälle. Ajattelin kuluttaa seuraavat pari tuntia treffeille valmistautumiseen.
Tässä ois sitte eka osa uutta!!!:)
lauantai 7. syyskuuta 2013
Info tai jotaki xD
Elikkä siis tästä uudesta ficistä! Aattelin et tekisin Louis ficin, mut sitte aattelin et teenki Liamin :D taisiis en oo ikinä tehny mitään Liam ficei tai mitää, ni aattelin et sillekki pitää saada yks! Mut siis varmaan oon edelleen fantasia linjalla, mut tää uus saattaa olla vähä enemmän normaali tai sillee :D mun pitää miettiä ja suunnitella aika paljon mut parin päivän sisään varmaa alotan :)
Tää kuulostaa varmaa oudolle mut mulle voi kikata kuka vaa :D että mä tykkään jutella iha mistä vaa ja uudet ystävät ei oo ikinä mitenkää pahitteeks :D elikkä mun kik on 1D_myloves5 :)
Mut sitte viel tosi iso kiitos kaikille lukijoille! On tosi kiva et näin moniki lukee tätä blogii ja aina tekee mieli kirjottaa ku on oottavia ihmisiä :D kauhee selitys >.<
Tää kuulostaa varmaa oudolle mut mulle voi kikata kuka vaa :D että mä tykkään jutella iha mistä vaa ja uudet ystävät ei oo ikinä mitenkää pahitteeks :D elikkä mun kik on 1D_myloves5 :)
Mut sitte viel tosi iso kiitos kaikille lukijoille! On tosi kiva et näin moniki lukee tätä blogii ja aina tekee mieli kirjottaa ku on oottavia ihmisiä :D kauhee selitys >.<
torstai 5. syyskuuta 2013
~Bad Boy Styles~ Part 36
2 kuukautta myöhemmin
Emily:
"Emily! Kello on jo paljon!" Äidin ääni käski lempeästi ja ikkunasta tulviva auringon valo sokaisi minut. Pyyhkäisin hiukset kasvoiltani ja kohottauduin olkapäideni varaan. Tänään oli vihdoin ensimmäinen päivä jolloin sain mennä kouluun. Olin ollut sairaalassa melkein kuukauden selkäni takia, ja hoidon jälkeen minun piti vielä ottaa rauhallisesti toinen kuukausi. Selkäni oli parantunut hyvin, lukuunottamatta useita pitkiä arpia. Käsissäni ja olkapäissänikin oli muutama haalea arpi, mutteivät ne olleet mitään selkään verrattuna. Harry oli saanut minut onneksi kohtuu ajoissa hoitoon ja verensiirtoon. Ei olisi mennyt kauaakaan ennen kuin olisin kuollut verenhukkaan ilman hoitoa. Mutta tottakai Harry oli raivostunut huomatessaan millaiset jäljet hänen äitinsä oli minuun jättänyt, ja hän oli vannonut hoitavansa Annan kauas täältä. Minä olin tuosta ilmoituksesta iloinen sillä minun ei tehnyt mieli tavata häntä uudestaan..
Nousin sängystä ja aloin venytellä. Minulla oli kummallinen kuntoutus ohjelma johon kuului venyttelyä, uintia ja vielä kerran venyttelyä. Selkä piti kuulemma saada liikkeelle, että arvet eivät haittaisi tulevaisuudessa.
Kun olin aikani heilunut ja kurotellut varpaisiini, pukeuduin, meikkasin ja laskeuduin alakertaan. Vanhempani olivat tietenkin saaneet suunnattoman kohtauksen kuullessaan että olin vakavasti loukkaantuneena sairaalassa. Vammojen syyksi kerroin kohtaamisen karhun kanssa. Selitys kuulosti typerälle, mutta ainakin kaikki hoitajat nielivät sen..
"Sinulla on jo kiire! Minä tein sinulle leivän niin pääset nopeasti kouluun! Tuleehan Harry hakemaan sinut?" Äiti pälätti heti kun tulin keittiöön. Huomasin tosiassa olevani myöhässä joten nyökkäsin ja otin leivän. Söin sen jo matkalla eteiseen, jossa vetäisin kengät jalkaan ja lähdin ulos.
Kadulla Harryn auto jo odottikin. En nähnyt sisään tummennetuista ikkunoista, mutta avasin pelkääjän puolen oven ja varovasti luikahdin sisään.
"Huomenta kaunotar" Harry tervehti ja kumartui suutelemaan minua hellästi. Vastasin suudelmaan innokkaasti ja kuulin kuinka Harry hymähti.
"Huomenta" henkäisin kun irtauduimme. Harry sai pääni pyörälle joka ikinen kerta. Ja hän tuntui nauttivan siitä. Lähdimme liikkeelle ja odotin innokaasti kouluun pääsyä.
Koulun pihalla oli tungosta, kuten yleensä tähän aikaan. Kun Harry parkkeerasi, päät kääntyivät autoon päin. Ilmeisesti oli taas liikkeellä uusia juoruja.. Nousin autosta varoen repiviä liikkeitä. Tunsin katseet selässäni mutten välittänyt niistä tuon taivaallista. Harry kiersi auton ja tuli viereeni. Suojelevasti hän vetäisi minut kainaloonsa. Olin onnellinen että minulla oli hänet. Vaikka olin ollut kuolemanvaarassa, hän oli silti pelastanut minut ja huolehti minusta edelleen. Joka ilta hän tuli luokseni ja laittoi hoitavaa kylmägeeliä selkääni. Hän silitti hiuksiani niin pitkään kunnes nukahdin. Rakastin häntä enemmän kuin olin koskaan ketään rakastanut. Ja tiesin että hän tunsi samoin.
Kävellessämme pihan poikki Kayla juoksi luokseni. Hän näytti aika aralta, mutta pyysi kuitenkin anteeksi käytöstään. Voiko päivä edes paremmin mennä? Olin saanut parhaan ystäväni takaisin. Samalla Kayla kertoi seurustelevansa Zaynin kanssa. Olin iloinen hänen puolestaan koska tiesin että Zayn oli todella mukava persoona. Jotenkin kaikki tuntui kääntyvän parhain päin tänään. Ennen kun sain kuulla että matikan kokeeni oli hylätty ja uusinta pidettäisiin huomenna..
The end!!! Toivottavasti oli ihan hyvä ficci!:D kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille, on tosi ihanaa aina lukee teiän mielipiteitä, oli ne sitte positiivisia tai negatiivisia :) oon aatellu jo vähä uutta ficiä, kuka ois tälläkertaa päähenkilö pojista?;)
Emily:
"Emily! Kello on jo paljon!" Äidin ääni käski lempeästi ja ikkunasta tulviva auringon valo sokaisi minut. Pyyhkäisin hiukset kasvoiltani ja kohottauduin olkapäideni varaan. Tänään oli vihdoin ensimmäinen päivä jolloin sain mennä kouluun. Olin ollut sairaalassa melkein kuukauden selkäni takia, ja hoidon jälkeen minun piti vielä ottaa rauhallisesti toinen kuukausi. Selkäni oli parantunut hyvin, lukuunottamatta useita pitkiä arpia. Käsissäni ja olkapäissänikin oli muutama haalea arpi, mutteivät ne olleet mitään selkään verrattuna. Harry oli saanut minut onneksi kohtuu ajoissa hoitoon ja verensiirtoon. Ei olisi mennyt kauaakaan ennen kuin olisin kuollut verenhukkaan ilman hoitoa. Mutta tottakai Harry oli raivostunut huomatessaan millaiset jäljet hänen äitinsä oli minuun jättänyt, ja hän oli vannonut hoitavansa Annan kauas täältä. Minä olin tuosta ilmoituksesta iloinen sillä minun ei tehnyt mieli tavata häntä uudestaan..
Nousin sängystä ja aloin venytellä. Minulla oli kummallinen kuntoutus ohjelma johon kuului venyttelyä, uintia ja vielä kerran venyttelyä. Selkä piti kuulemma saada liikkeelle, että arvet eivät haittaisi tulevaisuudessa.
Kun olin aikani heilunut ja kurotellut varpaisiini, pukeuduin, meikkasin ja laskeuduin alakertaan. Vanhempani olivat tietenkin saaneet suunnattoman kohtauksen kuullessaan että olin vakavasti loukkaantuneena sairaalassa. Vammojen syyksi kerroin kohtaamisen karhun kanssa. Selitys kuulosti typerälle, mutta ainakin kaikki hoitajat nielivät sen..
"Sinulla on jo kiire! Minä tein sinulle leivän niin pääset nopeasti kouluun! Tuleehan Harry hakemaan sinut?" Äiti pälätti heti kun tulin keittiöön. Huomasin tosiassa olevani myöhässä joten nyökkäsin ja otin leivän. Söin sen jo matkalla eteiseen, jossa vetäisin kengät jalkaan ja lähdin ulos.
Kadulla Harryn auto jo odottikin. En nähnyt sisään tummennetuista ikkunoista, mutta avasin pelkääjän puolen oven ja varovasti luikahdin sisään.
"Huomenta kaunotar" Harry tervehti ja kumartui suutelemaan minua hellästi. Vastasin suudelmaan innokkaasti ja kuulin kuinka Harry hymähti.
"Huomenta" henkäisin kun irtauduimme. Harry sai pääni pyörälle joka ikinen kerta. Ja hän tuntui nauttivan siitä. Lähdimme liikkeelle ja odotin innokaasti kouluun pääsyä.
Koulun pihalla oli tungosta, kuten yleensä tähän aikaan. Kun Harry parkkeerasi, päät kääntyivät autoon päin. Ilmeisesti oli taas liikkeellä uusia juoruja.. Nousin autosta varoen repiviä liikkeitä. Tunsin katseet selässäni mutten välittänyt niistä tuon taivaallista. Harry kiersi auton ja tuli viereeni. Suojelevasti hän vetäisi minut kainaloonsa. Olin onnellinen että minulla oli hänet. Vaikka olin ollut kuolemanvaarassa, hän oli silti pelastanut minut ja huolehti minusta edelleen. Joka ilta hän tuli luokseni ja laittoi hoitavaa kylmägeeliä selkääni. Hän silitti hiuksiani niin pitkään kunnes nukahdin. Rakastin häntä enemmän kuin olin koskaan ketään rakastanut. Ja tiesin että hän tunsi samoin.
Kävellessämme pihan poikki Kayla juoksi luokseni. Hän näytti aika aralta, mutta pyysi kuitenkin anteeksi käytöstään. Voiko päivä edes paremmin mennä? Olin saanut parhaan ystäväni takaisin. Samalla Kayla kertoi seurustelevansa Zaynin kanssa. Olin iloinen hänen puolestaan koska tiesin että Zayn oli todella mukava persoona. Jotenkin kaikki tuntui kääntyvän parhain päin tänään. Ennen kun sain kuulla että matikan kokeeni oli hylätty ja uusinta pidettäisiin huomenna..
The end!!! Toivottavasti oli ihan hyvä ficci!:D kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille, on tosi ihanaa aina lukee teiän mielipiteitä, oli ne sitte positiivisia tai negatiivisia :) oon aatellu jo vähä uutta ficiä, kuka ois tälläkertaa päähenkilö pojista?;)
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
~Bad Boy Styles~ Part 35
Harry:
"Onko Emily elossa ja turvassa?" Kysyin hiljaa, riiputtaen veistä kädessäni. Nainen astui eteeni ja hymyili maireasti.
"On! Hänestä on pidetty hyvää huolta. Emily palautetaan vahingoittumattomana takaisin tänne, jos vain uhraudut hänen puolestaan." Hän vastasi. Oliko minulla tässä tilanteessa vaihtoehtoja? Emily saattoi olla vankina jossain tai sitten hän vain odotti että pääsisi perheensä luo. Hänen vanhempansakkaan eivät tienneet missä hän oli ollut. Heidän oli saatava tyttärensä takaisin.
"Hyvä on. Mutta haluan sanasi että Emily palautetaan vahingoittumattomana. Yksikään hius ei ole saanut mennä poikki" vaadin ja nainen vain nyökkäsi.
Se oli sitten siinä. Olin juuri, vihdoin, löytänyt tytön josta välitän oikeasti ja heti kaikki tuhoutuu. Mutta minun oli parempi olla se kärsivä osapuoli. Tartuin veitseen paremmin ja nostin sen ylös. Yksi isku sydämeen riittäisi...
Pam! Huoneen ovi lennähti auki ja eteemme pölähti Louis ja kauhistunut Zayn. Nainen käännähti heihin päin ja huomasi varmaan silloin jotain minkä minäkin huomasin vasta nyt. Louisin sylissä makasi Emily. Hänet oli kääritty yli isoon huppariin, joka oli tummunut hajusta päätellen verestä. Emilyn kasvot olivat naarmuilla eikä hän selvästi jaksanut liikkua. Mutta hänen silmänsä olivat auki. Katseemme kohtasivat.
Empimättä hetkeäkään iskin veitsen edessäni edelleen seisovan naisen selkään. 'Emily on vahingoittumaton'. Niin varmaan! Naisen selkä taipui iskuni voimasta ja hän lyyhistyi polvilleen. Minulta ei liiennyt yhtään sympatiaa hänelle.
Ohitin naisen ja kävelin kuin zombina Emilyn luo. Varovasti Louis siirsi hänet syliini, mutta kuulun kuitenkin Emilyn voihkaisevan kivusta. Hän oli pahasti loukkaantunut.
"Emily..?" Kuiskasin hiljaa ja tunsin kuinka käteni tärisivät. Minun takiani hän voi kuolla.
"Harry" Emily henkäisi ennen kuin hänen silmänsä painuivat kiinni. Kuulin kuinka hänen sydämensä löi hidasta, epätasaista tahtia. En antaisi sen pysähtyä.
"Zayn, jää tänne. Louis, äkkiä sairaalaan"
Tää on vähä lyhyt mut seuraava on sit kai vika!
"Onko Emily elossa ja turvassa?" Kysyin hiljaa, riiputtaen veistä kädessäni. Nainen astui eteeni ja hymyili maireasti.
"On! Hänestä on pidetty hyvää huolta. Emily palautetaan vahingoittumattomana takaisin tänne, jos vain uhraudut hänen puolestaan." Hän vastasi. Oliko minulla tässä tilanteessa vaihtoehtoja? Emily saattoi olla vankina jossain tai sitten hän vain odotti että pääsisi perheensä luo. Hänen vanhempansakkaan eivät tienneet missä hän oli ollut. Heidän oli saatava tyttärensä takaisin.
"Hyvä on. Mutta haluan sanasi että Emily palautetaan vahingoittumattomana. Yksikään hius ei ole saanut mennä poikki" vaadin ja nainen vain nyökkäsi.
Se oli sitten siinä. Olin juuri, vihdoin, löytänyt tytön josta välitän oikeasti ja heti kaikki tuhoutuu. Mutta minun oli parempi olla se kärsivä osapuoli. Tartuin veitseen paremmin ja nostin sen ylös. Yksi isku sydämeen riittäisi...
Pam! Huoneen ovi lennähti auki ja eteemme pölähti Louis ja kauhistunut Zayn. Nainen käännähti heihin päin ja huomasi varmaan silloin jotain minkä minäkin huomasin vasta nyt. Louisin sylissä makasi Emily. Hänet oli kääritty yli isoon huppariin, joka oli tummunut hajusta päätellen verestä. Emilyn kasvot olivat naarmuilla eikä hän selvästi jaksanut liikkua. Mutta hänen silmänsä olivat auki. Katseemme kohtasivat.
Empimättä hetkeäkään iskin veitsen edessäni edelleen seisovan naisen selkään. 'Emily on vahingoittumaton'. Niin varmaan! Naisen selkä taipui iskuni voimasta ja hän lyyhistyi polvilleen. Minulta ei liiennyt yhtään sympatiaa hänelle.
Ohitin naisen ja kävelin kuin zombina Emilyn luo. Varovasti Louis siirsi hänet syliini, mutta kuulun kuitenkin Emilyn voihkaisevan kivusta. Hän oli pahasti loukkaantunut.
"Emily..?" Kuiskasin hiljaa ja tunsin kuinka käteni tärisivät. Minun takiani hän voi kuolla.
"Harry" Emily henkäisi ennen kuin hänen silmänsä painuivat kiinni. Kuulin kuinka hänen sydämensä löi hidasta, epätasaista tahtia. En antaisi sen pysähtyä.
"Zayn, jää tänne. Louis, äkkiä sairaalaan"
Tää on vähä lyhyt mut seuraava on sit kai vika!
tiistai 3. syyskuuta 2013
~Bad Boy Styles~ Part 34
Isabella:
Painoin käden suuni päälle. En voinut uskoa näkemääni.. Seisoin vain paikallani, kun Louis kumartui alemmas.
"Emily? Kuuletko minua?" Lou kysyi varovaisesti ja kosketti Emilyn olkapäätä. Vedin silloin yhtäkkiä ilmaa nenän kautta sisään. Makean veren huumaava tuoksu iski minuun kuin veitsi. En voinut hallita sitä. Olisin vaaraksi. Mutta se oli verta. Tuiotin Emilyn runsaasti vuotavaa selkää ja näin sivusilmälläni Louisin asettuvan väliimme.
"Bell, sori" hän sanoi ja ripeällä liikkeellä töytäisi minut monen metrin päähän. Tiesin mitä minun piti tehdä. Yritin vain keskittyä raikkaaseen tuulen tuoksuun ja pinkaisin juoksuun. Louis selviäisi itsekseen, sillä hän kestäisi verta paremmin kuin minä. Halusin päästä mahdollisimman kauas etten vain aiheuttaisi vaikeuksia.
Harry:
"Zayn! Olen kuullut että osaat piirtää!" Emily kailotti ja minä vilkaisin vähän vaivaantuneeseen Zayniin. Emily oli koko illan pälpättänyt turhia ja minusta oli alkanut tosiaan tuntua ettei kaikki ole hyvin. Emily ei ollut tuollainen..
"No joo" Zayn myönsi ja heti Emily käski hänet näyttämään.
Olimme istuneet koko ajan olohuoneemme sohvilla, ihmetellen ja odottaen Louisin ja Isabellan paluuta. En tiennyt minne he olivat menneet, mutta eihän se sinänsä minun asiani ollut..
Emily nojautui viereeni ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. En reagoinut liikkeeseen mitenkään. Tämä ei ollut oikein. Jotakin oli tekeillä, mutten osannut kuvitella mitä!
"Harry, voidaanko mennä ylös?" Emily kysyi kuiskaten. Nyökkäsin vaiteliaasti. En tiennyt mitä hän yritti, mutten aikoisi kohdella häntä Emilynä. Koska olin varma ettei hän voinut olla Emily!
Kiipesimme portaat ylös ja Emily veti minut kädestä pitäen huoneeseeni. Istuin sängylle ja Emily jäi seisomaan oven luo.
"Mitä tämä oikein on?" Kysyin lopulta ärtyneenä. Emily näytti hieman kummastuneelta.
"Mitä tarkoitat!? Etkö ole iloinen että olen kanssasi ja että löysit minut!" Hän kivahti takaisin.
"Et ole Emily." Totesin. Naisen kasvoilla välähti viha. Kuka hän oli?
"Voisit nyt kertoakkin mitä helvettiä täällä on meneillään?!" Karjaisin yhtäkkiä raivostuneena. Pomppasin ylös ja tartui naisen ranteeseen tiukasti.
"Sinuna ottaisin rauhallisesti. Rakas Emilysi ei taida voida oikein hyvin"
Jähmetyin paikalleni. Missä hän oli?
"Hyvä. Nyt päästät minusta irti jos hän on sinulle niin tärkeä" nainen määräsi. Irrotin otteeni konemaisesti. Olin ollut niin tyhmä. Emily voisi olla vaarassa. Pahasti loukkaantunut ja kaukana. Vain koska minä uskoin naurettavan tarinan.
"Emily saattaa selvitä vahingoittumattomana jos teet kuten sanon"
Seisoin vain paikallani, järkyttyneenä omasta käytöksestäni. Mutta jos Emily oli kunnossa, voisin vielä löytää hänet. Nainen käveli hitaasti ympärilläni, nauttien vallastaan.
"Kuolisitko hänen puolestaan?"
"Kyllä" vastasin epäröimättä. Nainen naurahti ja hän painoi käteeni jotakin. Katsoin alas ja olin saanut käteeni vahvan näköisen veitsen.
"Emily pysyy vahingoittumattomana jos uhraat itsesi hänen puolestaan" Nainen hymähti.
Lupaisiko hän tehdä niin? Tekisin sen, jos Emily vain saisi elää..
Painoin käden suuni päälle. En voinut uskoa näkemääni.. Seisoin vain paikallani, kun Louis kumartui alemmas.
"Emily? Kuuletko minua?" Lou kysyi varovaisesti ja kosketti Emilyn olkapäätä. Vedin silloin yhtäkkiä ilmaa nenän kautta sisään. Makean veren huumaava tuoksu iski minuun kuin veitsi. En voinut hallita sitä. Olisin vaaraksi. Mutta se oli verta. Tuiotin Emilyn runsaasti vuotavaa selkää ja näin sivusilmälläni Louisin asettuvan väliimme.
"Bell, sori" hän sanoi ja ripeällä liikkeellä töytäisi minut monen metrin päähän. Tiesin mitä minun piti tehdä. Yritin vain keskittyä raikkaaseen tuulen tuoksuun ja pinkaisin juoksuun. Louis selviäisi itsekseen, sillä hän kestäisi verta paremmin kuin minä. Halusin päästä mahdollisimman kauas etten vain aiheuttaisi vaikeuksia.
Harry:
"Zayn! Olen kuullut että osaat piirtää!" Emily kailotti ja minä vilkaisin vähän vaivaantuneeseen Zayniin. Emily oli koko illan pälpättänyt turhia ja minusta oli alkanut tosiaan tuntua ettei kaikki ole hyvin. Emily ei ollut tuollainen..
"No joo" Zayn myönsi ja heti Emily käski hänet näyttämään.
Olimme istuneet koko ajan olohuoneemme sohvilla, ihmetellen ja odottaen Louisin ja Isabellan paluuta. En tiennyt minne he olivat menneet, mutta eihän se sinänsä minun asiani ollut..
Emily nojautui viereeni ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. En reagoinut liikkeeseen mitenkään. Tämä ei ollut oikein. Jotakin oli tekeillä, mutten osannut kuvitella mitä!
"Harry, voidaanko mennä ylös?" Emily kysyi kuiskaten. Nyökkäsin vaiteliaasti. En tiennyt mitä hän yritti, mutten aikoisi kohdella häntä Emilynä. Koska olin varma ettei hän voinut olla Emily!
Kiipesimme portaat ylös ja Emily veti minut kädestä pitäen huoneeseeni. Istuin sängylle ja Emily jäi seisomaan oven luo.
"Mitä tämä oikein on?" Kysyin lopulta ärtyneenä. Emily näytti hieman kummastuneelta.
"Mitä tarkoitat!? Etkö ole iloinen että olen kanssasi ja että löysit minut!" Hän kivahti takaisin.
"Et ole Emily." Totesin. Naisen kasvoilla välähti viha. Kuka hän oli?
"Voisit nyt kertoakkin mitä helvettiä täällä on meneillään?!" Karjaisin yhtäkkiä raivostuneena. Pomppasin ylös ja tartui naisen ranteeseen tiukasti.
"Sinuna ottaisin rauhallisesti. Rakas Emilysi ei taida voida oikein hyvin"
Jähmetyin paikalleni. Missä hän oli?
"Hyvä. Nyt päästät minusta irti jos hän on sinulle niin tärkeä" nainen määräsi. Irrotin otteeni konemaisesti. Olin ollut niin tyhmä. Emily voisi olla vaarassa. Pahasti loukkaantunut ja kaukana. Vain koska minä uskoin naurettavan tarinan.
"Emily saattaa selvitä vahingoittumattomana jos teet kuten sanon"
Seisoin vain paikallani, järkyttyneenä omasta käytöksestäni. Mutta jos Emily oli kunnossa, voisin vielä löytää hänet. Nainen käveli hitaasti ympärilläni, nauttien vallastaan.
"Kuolisitko hänen puolestaan?"
"Kyllä" vastasin epäröimättä. Nainen naurahti ja hän painoi käteeni jotakin. Katsoin alas ja olin saanut käteeni vahvan näköisen veitsen.
"Emily pysyy vahingoittumattomana jos uhraat itsesi hänen puolestaan" Nainen hymähti.
Lupaisiko hän tehdä niin? Tekisin sen, jos Emily vain saisi elää..
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
~Bad Boy Styles~ Part 33
Louis:
Heti kun näimme Harryn auton Emilyn talon vieressä, suorastaan huokaisimme helpotuksesta. Isabella näytti erityisen onnelliselle. Tiesin että hän välitti veljestään paljon vaikka he riitelivätkin usein.
"Mennään sisään!" Zayn kehotti ja me kaikki kipusimme ulos autosta. Emilyn pihassa ei ollut muita autoja, joten hänen vanhempansa olivat varmastikkin töissä. Kumarruin painamaan ovikelloa, mikä tuntui vähän tyhmältä ottaen huomioon kuinka olimme etsineet heitä kokopäivän. Kuulimme kuitenkin kuinka askeleet laskeutuivat portaita ja ovi avattiin. Ensireaktioni oli hämmennys. Emily oli avannut oven, hymyillen leveästi. Näin sivusilmästäni kuinka Bellin suu loksahti auki.
"Emily?" Bell kysyi kummastellen samaa asiaa kuin me kaikki. Miten Emily oli muuttunut noin?
"Kyllä! Olen aivan kunnossa!" Emily vastasi reippaasti ja hymyili oudon tekopirteästi. Mikä häntä vaivasi?
"Sinä olet muuttunut jotenkin erinäköiseksi niin viimenäkemältä" sanoin ja Emily käänsi päänsä minuun päin.
"Tosi mukava nähdä sinuakin Lou!! Ja kyllä, Anna muutti minut!" Hän vastasi ja pomppasi halaamaan minua. Nyt oli jotain tosi pahasti pielessä. Bell ja Zayn kohottivat kulmiaan, yhtälailla epäuskoisina.
Kuulin toiset askeleet portaista ja Harry ilmaantui ovi aukkoon. Emily irtaantui minusta ja kipitti hänen kainaloonsa.
"Harry! Me oltiin tosi huolissaan teistä!" Isabella sanoi heti, mutta Harry vain hymyili leppoisasti.
"Löysin Emilyn kaupungista.. Äiti muutti hänet jotta voisimme olla yhdessä!" Harry nauroi ja sai Emilyn kikattamaan. Mikä heitä vaivasi? Emilyä oli vaikea kuvitella kikattamassa ja roikkumassa Harryssä noin. Ja miksi Harry oli noin rento ja itsevarma? En uskoisi että heidän äitinsä tekisi mitään tuollaista auttaakseen lapsensa rakkauselämää..
Harry:
Oli outoa nähdä miten Bell, Lou ja Zayn katsoivat minua kulmiaan kohotellen. Miksi he olivat tuollaisia? Olin löytänyt Emilyn, ja vaikka hän oli erilainen, silti hän oli Emily. Hän oli muuttunut ehkä hieman sisäisestikkin, mutta ehkä se johtui muutoksesta.
"Öh.. No jospa mentäisiin meille.." Zayn ehdotti aika jähmeästi ja Louis nyökytti päätään heti.
"Joo mennään! Tosi hyvä idea!" Emily kikatti ja näin kuinka Bell katsoi häntä kulmiensa alta. Kyllä minustakin kikattelu oli outoa mutta pikkuasioihin ei kannattanut tarttua!
Kun lähdimme autoille, Louis kiskaisi minut syrjemmälle.
"Harry, tiedät ettei kaikki ole kunnossa.." Hän sanoi vakavana. Katsoin kuinka Emily kehui kovaan ääneen Bellin paitaa ja alkoi selittää Zaynille jotain ihan käsittämätöntä. Se oli kyllä täysin vastakohta Emilylle.
"Louis.. Muuttuminen muuttaa meitä.. Ehkä Emily on vain nyt vapaantuneempi tai jotain" vastasin kohauttaen olkapäitäni. Louis pyöräytti päätään ja harppoi autolleen. Menin perässä ja kuuntelin koko matkan kuinka Emily selitti miksi punainen oli hänen lempivärinsä..
Louis:
Heti kun pääsimme kotipihaan, viitoin Bellin luokseni.
"Olen aivan varma ettei tuo nainen ole Emily. Haluan etsiä hänet."
"Minä tulen mukaan! Vaikka en Emilyä kovin hyvin tunnekkaan, tuo on kaukana hänestä!" Bell vastasi ja tuli istumaan pelkääjän paikalle. Tiesin että hän halusi mukaani.
Jätimme Zaynin, Harryn ja 'Emilyn' viettämään laatuaikaa. Kaahasin keskustaan kohti ja yritin muistella mitä Harry oli sanonut. Emily löytyi keskustasta.. Mutta oliko oikea Emily siellä myös?
Keskustassa jätimme auton ja jatkoimme jalkaisin.
"Missä hän voisi olla?" Isabella kysyi vilkuillen ympärilleen. Vaikka kaupunki ei ollut kovin iso, yhden kadonneet ihmisen etsiminen olisi vaikeaa..
Olimme kävelleet ympäriinsä jo pitkään kun yhtäkkiä kulman takaa eteemme pölähti kauhistuneen näköinen poikaporukka. Pojat olivat varmaan kuudentoista ikäisiä ja puhuivat kauhuissaan toisilleen.
"Se oli aivan varmasti ruumis!! Ihan veressä ja kaikkea!"
"Älä!! Me ei nähty sitä, okei?? Meitä vielä syytetään murhasta!" Toinen älähti, mutta vaikeni kun katsoin häneen. Silloin älysin. Tempaisin viimeksi puhuneen pojan rinnuksista ilmaan ja niittasin hänet seinää vasten.
"Missä näitte verisen ruumiin!?" Ärjähdin ja näin pojan kauhistuneena tuiottavan minua.
"K-kivimuurin takana! Keskellä puskaa!" Poika vinkasi. Päästin hänestä irti ja ryntäsin juoksuun Bell kannoillani. Tiesin missä kivimuuri sijaitsi joten pääsimme sinne äkkiä, käyttämällä talojen kattoja oikoteinä. Loikkasimme muurin yli ja pysähdyimme.
"Emily!" Huusin ja jäimme kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut, mutta vaivalloista hengitystä kyllä. Ja se kuului puskasta. Isabella ryntäsi heti puun juurella olevan pensaan luo ja hän kirkaisi.
Juoksin hänen luokseen ja ymmärsin miksi. Edessämme makasi hervoton ja verinen Emily..
Heti kun näimme Harryn auton Emilyn talon vieressä, suorastaan huokaisimme helpotuksesta. Isabella näytti erityisen onnelliselle. Tiesin että hän välitti veljestään paljon vaikka he riitelivätkin usein.
"Mennään sisään!" Zayn kehotti ja me kaikki kipusimme ulos autosta. Emilyn pihassa ei ollut muita autoja, joten hänen vanhempansa olivat varmastikkin töissä. Kumarruin painamaan ovikelloa, mikä tuntui vähän tyhmältä ottaen huomioon kuinka olimme etsineet heitä kokopäivän. Kuulimme kuitenkin kuinka askeleet laskeutuivat portaita ja ovi avattiin. Ensireaktioni oli hämmennys. Emily oli avannut oven, hymyillen leveästi. Näin sivusilmästäni kuinka Bellin suu loksahti auki.
"Emily?" Bell kysyi kummastellen samaa asiaa kuin me kaikki. Miten Emily oli muuttunut noin?
"Kyllä! Olen aivan kunnossa!" Emily vastasi reippaasti ja hymyili oudon tekopirteästi. Mikä häntä vaivasi?
"Sinä olet muuttunut jotenkin erinäköiseksi niin viimenäkemältä" sanoin ja Emily käänsi päänsä minuun päin.
"Tosi mukava nähdä sinuakin Lou!! Ja kyllä, Anna muutti minut!" Hän vastasi ja pomppasi halaamaan minua. Nyt oli jotain tosi pahasti pielessä. Bell ja Zayn kohottivat kulmiaan, yhtälailla epäuskoisina.
Kuulin toiset askeleet portaista ja Harry ilmaantui ovi aukkoon. Emily irtaantui minusta ja kipitti hänen kainaloonsa.
"Harry! Me oltiin tosi huolissaan teistä!" Isabella sanoi heti, mutta Harry vain hymyili leppoisasti.
"Löysin Emilyn kaupungista.. Äiti muutti hänet jotta voisimme olla yhdessä!" Harry nauroi ja sai Emilyn kikattamaan. Mikä heitä vaivasi? Emilyä oli vaikea kuvitella kikattamassa ja roikkumassa Harryssä noin. Ja miksi Harry oli noin rento ja itsevarma? En uskoisi että heidän äitinsä tekisi mitään tuollaista auttaakseen lapsensa rakkauselämää..
Harry:
Oli outoa nähdä miten Bell, Lou ja Zayn katsoivat minua kulmiaan kohotellen. Miksi he olivat tuollaisia? Olin löytänyt Emilyn, ja vaikka hän oli erilainen, silti hän oli Emily. Hän oli muuttunut ehkä hieman sisäisestikkin, mutta ehkä se johtui muutoksesta.
"Öh.. No jospa mentäisiin meille.." Zayn ehdotti aika jähmeästi ja Louis nyökytti päätään heti.
"Joo mennään! Tosi hyvä idea!" Emily kikatti ja näin kuinka Bell katsoi häntä kulmiensa alta. Kyllä minustakin kikattelu oli outoa mutta pikkuasioihin ei kannattanut tarttua!
Kun lähdimme autoille, Louis kiskaisi minut syrjemmälle.
"Harry, tiedät ettei kaikki ole kunnossa.." Hän sanoi vakavana. Katsoin kuinka Emily kehui kovaan ääneen Bellin paitaa ja alkoi selittää Zaynille jotain ihan käsittämätöntä. Se oli kyllä täysin vastakohta Emilylle.
"Louis.. Muuttuminen muuttaa meitä.. Ehkä Emily on vain nyt vapaantuneempi tai jotain" vastasin kohauttaen olkapäitäni. Louis pyöräytti päätään ja harppoi autolleen. Menin perässä ja kuuntelin koko matkan kuinka Emily selitti miksi punainen oli hänen lempivärinsä..
Louis:
Heti kun pääsimme kotipihaan, viitoin Bellin luokseni.
"Olen aivan varma ettei tuo nainen ole Emily. Haluan etsiä hänet."
"Minä tulen mukaan! Vaikka en Emilyä kovin hyvin tunnekkaan, tuo on kaukana hänestä!" Bell vastasi ja tuli istumaan pelkääjän paikalle. Tiesin että hän halusi mukaani.
Jätimme Zaynin, Harryn ja 'Emilyn' viettämään laatuaikaa. Kaahasin keskustaan kohti ja yritin muistella mitä Harry oli sanonut. Emily löytyi keskustasta.. Mutta oliko oikea Emily siellä myös?
Keskustassa jätimme auton ja jatkoimme jalkaisin.
"Missä hän voisi olla?" Isabella kysyi vilkuillen ympärilleen. Vaikka kaupunki ei ollut kovin iso, yhden kadonneet ihmisen etsiminen olisi vaikeaa..
Olimme kävelleet ympäriinsä jo pitkään kun yhtäkkiä kulman takaa eteemme pölähti kauhistuneen näköinen poikaporukka. Pojat olivat varmaan kuudentoista ikäisiä ja puhuivat kauhuissaan toisilleen.
"Se oli aivan varmasti ruumis!! Ihan veressä ja kaikkea!"
"Älä!! Me ei nähty sitä, okei?? Meitä vielä syytetään murhasta!" Toinen älähti, mutta vaikeni kun katsoin häneen. Silloin älysin. Tempaisin viimeksi puhuneen pojan rinnuksista ilmaan ja niittasin hänet seinää vasten.
"Missä näitte verisen ruumiin!?" Ärjähdin ja näin pojan kauhistuneena tuiottavan minua.
"K-kivimuurin takana! Keskellä puskaa!" Poika vinkasi. Päästin hänestä irti ja ryntäsin juoksuun Bell kannoillani. Tiesin missä kivimuuri sijaitsi joten pääsimme sinne äkkiä, käyttämällä talojen kattoja oikoteinä. Loikkasimme muurin yli ja pysähdyimme.
"Emily!" Huusin ja jäimme kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut, mutta vaivalloista hengitystä kyllä. Ja se kuului puskasta. Isabella ryntäsi heti puun juurella olevan pensaan luo ja hän kirkaisi.
Juoksin hänen luokseen ja ymmärsin miksi. Edessämme makasi hervoton ja verinen Emily..
~Bad Boy Styles~ Part 32
Isabella:
"He eivät ole tulleet!" Minä älähdin heti kun pääsimme luokasta ulos. Koulu oli loppunut eikä Harry tai Emily ollut ilmaantunut. Minua huolestutti todella. Entä jos äiti oli saanut heidät molemmat kiinni ja tehnyt heille jotain! Meidän äitimme ei ollut koskaan ollut kovin 'äidillinen' joten mikään ei olisi mahdotonta. Ja sitäpaitsi hän vihasi ihmisiä joten Emily olisi ensimmäinen kohde..
"Meidän pitää etsiä heidät" Zayn sanoi ja näytti myöskin huolestuneelle. Menimme kaikki äkkiä autolle ja lähdimme ajamaan Emilyn taloa kohti. Zayn oli takapenkillä, mutta oli nojautunut etupenkkien väliin pystyäkseen osallistumaan keskusteluun.
"Jos he eivät ole Emilyn luona, meidän pitää käydä katsomassa kotoa." Louis sanoi ja painoi kaasua. Ehkä Harry oli löytänyt Emilyn ja he olivat vain jääneet jommankumman luo.
Harry:
Minä olin onnellinen että löysin Emilyn vahingoittumana. Muuttumista lukuunottamatta. Vaikka muutos helpottaisi yhdessä oloamme, ihmis Emily oli enemmän mieleeni.
"Mennään meille" Hän sanoi yhtäkkiä ja hymyili.
"Mitä vanhempasi sanovat muutokseesi?"
"Tuskin he edes huomaavat sitä!" Emily nauroi mikä kuulosti aika oudolle. Kyllä vanhemmat huomaisivat eron. Mutta parempi olisi päästä nyt jonnekkin. Halusin rentoutua hänen seurassaan taas. Olin ollut niin huolissani.
Emily:
"Eipä taida poikani tietää mitä on meneillään" Anna nauroi ja palautti minut nykyhetkeen. Näin kuinka Sharleen ja Harry lähtivät käsikädessä pois. Harry todellakin luuli olevansa minun kanssani.
Käännyin vihaisena Annaan päin. Halusin pyyhkiä tuon omahyväisen virneen hänen kasvoiltaan. Mutta tiesin etten pystyisi siihen.
"Miksi teet näin!? Me kaikki kärsimme tästä!" Sähähdin samalla kun yritin tasapainotella puun oksalla. Anna nauroi ja astui lähemmäs.
"Minä en ole koskaan enempää välittänyt lapsistani. Mutta sinun takiasi tässä ollaan. Olit se viimeinen tikki." Hän sanoi hymyillen kylmästi. Minä olin siis syy tähän kaikkeen. Minun takiani Harry oli rakastunut Sharleeniin ja minä kiduin yksin. Jos en olisi koskaan rakastunut Harryyn, kukaan ei olisi kärsinyt.
"No mutta nyt minä voisin hieman ravita itseäni, jos sopii?" Anna sanoi ja iski salaman nopeasti hampaansa kiinni kaulaani. Kipu sokaisi minut ja tunsin kuinka veri poistui minusta. Olin jo menettänyt paljon verta, enkä kestäisi enempää menettämistä. Sormenpäistäni alkoi lähteä tunto ja silmiini ilmestyi mustia pilkkuja. En jaksanut liikkua.
Anna kiskasi itsensä irti ja hymyili minulle. Tunsin huojuvani paikallani. Tippuisin minä hetkenä tahansa oksalta alas.
"Sinun lorusi kyllä loppuu tähän. Mutta samoin loppuu Harryn. Sharleen tappaa sen hyväuskoisen pojan." Anna sanoi ja töytäisi minua kevyesti kylkeen. Maailma keikahti ja tiesin että nyt kuolisin. Tipuin selkä edellä alas ja kivun saattaman vajosin pimeyteen.
"He eivät ole tulleet!" Minä älähdin heti kun pääsimme luokasta ulos. Koulu oli loppunut eikä Harry tai Emily ollut ilmaantunut. Minua huolestutti todella. Entä jos äiti oli saanut heidät molemmat kiinni ja tehnyt heille jotain! Meidän äitimme ei ollut koskaan ollut kovin 'äidillinen' joten mikään ei olisi mahdotonta. Ja sitäpaitsi hän vihasi ihmisiä joten Emily olisi ensimmäinen kohde..
"Meidän pitää etsiä heidät" Zayn sanoi ja näytti myöskin huolestuneelle. Menimme kaikki äkkiä autolle ja lähdimme ajamaan Emilyn taloa kohti. Zayn oli takapenkillä, mutta oli nojautunut etupenkkien väliin pystyäkseen osallistumaan keskusteluun.
"Jos he eivät ole Emilyn luona, meidän pitää käydä katsomassa kotoa." Louis sanoi ja painoi kaasua. Ehkä Harry oli löytänyt Emilyn ja he olivat vain jääneet jommankumman luo.
Harry:
Minä olin onnellinen että löysin Emilyn vahingoittumana. Muuttumista lukuunottamatta. Vaikka muutos helpottaisi yhdessä oloamme, ihmis Emily oli enemmän mieleeni.
"Mennään meille" Hän sanoi yhtäkkiä ja hymyili.
"Mitä vanhempasi sanovat muutokseesi?"
"Tuskin he edes huomaavat sitä!" Emily nauroi mikä kuulosti aika oudolle. Kyllä vanhemmat huomaisivat eron. Mutta parempi olisi päästä nyt jonnekkin. Halusin rentoutua hänen seurassaan taas. Olin ollut niin huolissani.
Emily:
"Eipä taida poikani tietää mitä on meneillään" Anna nauroi ja palautti minut nykyhetkeen. Näin kuinka Sharleen ja Harry lähtivät käsikädessä pois. Harry todellakin luuli olevansa minun kanssani.
Käännyin vihaisena Annaan päin. Halusin pyyhkiä tuon omahyväisen virneen hänen kasvoiltaan. Mutta tiesin etten pystyisi siihen.
"Miksi teet näin!? Me kaikki kärsimme tästä!" Sähähdin samalla kun yritin tasapainotella puun oksalla. Anna nauroi ja astui lähemmäs.
"Minä en ole koskaan enempää välittänyt lapsistani. Mutta sinun takiasi tässä ollaan. Olit se viimeinen tikki." Hän sanoi hymyillen kylmästi. Minä olin siis syy tähän kaikkeen. Minun takiani Harry oli rakastunut Sharleeniin ja minä kiduin yksin. Jos en olisi koskaan rakastunut Harryyn, kukaan ei olisi kärsinyt.
"No mutta nyt minä voisin hieman ravita itseäni, jos sopii?" Anna sanoi ja iski salaman nopeasti hampaansa kiinni kaulaani. Kipu sokaisi minut ja tunsin kuinka veri poistui minusta. Olin jo menettänyt paljon verta, enkä kestäisi enempää menettämistä. Sormenpäistäni alkoi lähteä tunto ja silmiini ilmestyi mustia pilkkuja. En jaksanut liikkua.
Anna kiskasi itsensä irti ja hymyili minulle. Tunsin huojuvani paikallani. Tippuisin minä hetkenä tahansa oksalta alas.
"Sinun lorusi kyllä loppuu tähän. Mutta samoin loppuu Harryn. Sharleen tappaa sen hyväuskoisen pojan." Anna sanoi ja töytäisi minua kevyesti kylkeen. Maailma keikahti ja tiesin että nyt kuolisin. Tipuin selkä edellä alas ja kivun saattaman vajosin pimeyteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)