Desperation part 5

2 vuotta myöhemmin

Lily:
Puhdistin lyhyen veitsen terää ja yritin keskittyä. Halusin onnistua tänään mahdollisimman hyvin, joten minun oli saatava pääni tyhjäksi kaikesta muusta. Ei se ajatusten lukeminen ollut niin helppoa kuin olin kaksi vuotta sitten ajatellut...

Tosiaan, siitä oli jo kaksi vuotta kun jouduin kaduille ja Liam oli kuollut. Asiat olivat olleet ensimmäisen vuoden verran melko huonosti. Olin asunut kujilla ja ajautunut tappeluihin. Silloin oli myös kunnolla nähnyt jengi-elämän. Kaupungissa oli enemmän eri jengejä kuin olin ikinä kuvitellutkaan. Olin ollut tietoinen vain muutamista, jotka diilasivat minulle aikaisemmin.
Kuitenkin olin silloin tajunnut, että jengissä olisin turvassa enkä olisi enää yksin.
Löysin kaduilta minua kaksi vuotta nuoremman, eli nyt 16-vuotiaan Leen. Hän oli jäntevä aasialainen poika joka oli varmasti paras varas jonka olin tavannut. Hän oli nauravainen ja laukoi vitsejä tiuhaan, mutta tutustuttuani häneen tiesin että hän peitteli sillä menneisyyttään. Hän oli karannut väkivaltaisesta perheestä hyvin nuorena ja osasi selviytyä kaduilla paljon paremmin kuin minä.
Pidimme yhtä ja joukkomme kasvoi pian. Porukkaan liittyi Khai, 20-vuotias vakavamielinen poika, jonka tummat piirteet tekivät hänestä hieman pelottavan. Hänen menneisyytensä oli hämärän peitossa. Aluksi Lee aristeli vanhempaa miespuolista jäsentämme, mutta pian hän jo kiusasi tätä leikkimielisesti kuin ärsyttävä pikkuveli.

Olimme kolmestaan monta kuukautta ja löysimme kaupungin tehdasalueelta tyhjän tehdasrakennuksen ja teimme siitä kotimme. Yhdistimme rahamme ja kaiken omaisuutemme ja teimme rakennuksesta niin hyvän paikan olla kuin vain pystyimme. Saimme nukkumapaikat ja katon päämme päälle, eli kaiken mitä sillä hetkellä tarvitsimme.
Joukkomme kuitenkin kasvoi kasvamistaan.
Chris ja Joshua eivät todellakaan vaikuttaneet kaksosille. Chris oli lyhyt ja hintelä, ja aukoi päätään melkein yhtä etevästi kuin Lee. Joshua taas oli pitkä, lihaksikas ja vaitonainen. Mutta kun hän puhui, sanat hiljensivät kaikki muut. Vaikea kuvitella että he olivat kumpikin 18-vuotiaita, aivan kuten minäkin...
Tämän porukan kanssa ehdimme olla yhdessä muutaman viikon ennen kuin Khai löysi Trinan. Se tuli yllätyksenä meille kaikille. Trina oli 19-vuotias lihaksikas tyttö, joka oli hyökännyt Khain kimppuun kun tämä oli ollut varastamassa ruokaa. Kaikkien meidän kimppuun oli käyty, joten siinä ei ollut mitään uutta. Outoa oli se, että Khai tykästyi tyttöön. Hän toi hänet luoksemme ja kysyi saisiko Trina jäädä. Annoimme luvan ja jengimme kasvoi. Trinalla kuitenkin oli eräänlainen mielenterveys häiriö, mikä saattoi tehdä hänestä aggressiivisen muutamassa sekunnissa. Mutta Khai lupasi pitää hänestä huolen. Aluksi kaikki tuntuivat pelkäävän Trinaa, mutta kun hänellä ei ole kohtauksia, hän on ihan mukava, hieman pilkallinen ja ylimielinen vain.
Kaikki porukasta tiesivät kyvystäni lukea ajatuksia, vaikka he eivät olleet sitä aluksi uskoneetkaan. Olin kuitenkin todistanut sen heille arvaamalla numeroita heidän mielestään. Varsinkin Leen mielestä se oli älyttömän siistiä, mutta he kaikki olivat pyytäneet minua olemaan lukematta heidän mieliään, mikä kävi minulle. En halunnut urkkia henkilökohtaisia asioita..

"Lähdetkö vielä näin myöhään?" Ääni kuului viereltäni ja palasin takaisin nykyhetkeen. Istuin tehdastalomme "olohuoneessa". Tai ainakin me kutsuimme sitä niin. Se oli korkea huone joka muistutti enemmän salia. Olimme raahanneet sinne sohvia ja muuta, tehdäksemme siitä kodikkaamman näköisen.
Lee rönähti viereeni ja heilautti mustien, repaleisten farkkujen verhoamat jalat pöydälle.
"Jep. Lauantaisin siellä pitäisi olla enemmän porukkaa", vastasin ja hymyilin hänelle.
"Hommaa hyvät rahat. Uusi sohva tekisi terää!" Lee naurahti ja iski silmää.
"Pummitaan jos ei rahat riitä" nauroin ja kiinnitin veitsen mustien saappaideni sisäpuolelle. Nousin sohvalta ja vilkaisin peilikuvaani rikkinäisestä peilistä joka nojasi huoneen nurkkaan.

Tumman harmaat farkut näyttivät hyvälle saappaiden kanssa jotka ulottuivat puoleen sääreen. Ne olivat myös hyvät juoksukengät mikä oli plussaa.
Heilautin vanhan Liamin takin päälleni ja tarkistin että se peittää puukon joka oli vyölläni. Kampasin vielä ruskeat hiukseni käytännölliselle ponnarille. Se muistutti minua heti isästä, mutta heitin ajatuksen heti päästäni. En vaivaisi mieltäni hänellä nyt.

"Lähden nyt! Pitäkää kännykkä äänillä varmuuden vuoksi!" Huusin lähtiäisiksi ja kuulin myöntyvää muminaa. Astuin ulos viileään ulkoilmaan ja katselin ympärilleni. Kello oli jo lähellä puolta yötä, mutta ei tällä alueella muutenkaan liikkunut ketään.
Kävellessäni hengitysilma huurustui vaikka oli vasta syksy.
Kävelin nopeasti pimeässä, katsellen varmuuden vuoksi ympärilleni. Täällä ei ollut katulamppuja, tai ainakaan yksikään niistä ei ollut enää ehjä. Olisi helppoa piiloutua  pimeyteen ja hyökätä sieltä. Olin kuitenkin rennolla mielellä. Osasin käyttää veistä, enkä epäröisi tositilanteessa. Turha pelätä.

Kymmenen minuutin kuluttua tulin kaupungin laitaosille, sinne missä valot palavat. Kduilla käveli muutama ihminen, suunnaten samaan suuntaan kuin minä. Tämän osan paras baari oli kulman takana. Hymy ilmaantui kasvoilleni jo pelkästä ajatuksesta. Täysi baari täynnä helppoja huijattavia. Eli helppoa rahaa minulle.

Baari, Xtreme, näytti ulkoa päin melkein liiankin tavalliselta tiilitalolta, mutta sisätiloihin oli panostettu. Tilat ulottuivat syvälle maanalle, moneen tasoon, täynnä peli pöytiä ja tiskejä.
Menin sisään ja kohtasin aulan täynnä ihmisiä. Jono liikkui hitaasti kohti portaikkoa joka johti alempiin kerroksiin.
"Pelimestarihan se siinä! Mukava nähdä", portsari virnisti minulle kun olin päässyt portaiden kohdalle. Väläytin miehelle hymyn ja lähdin laskeutumaan alas. Hengitin syvään ja keskityin. Valtava ihmisjoukko täynnä ajatuksia. Olin oppinut onneksi jo olemaan huomioimatta niitä. Pystyin kuulemaan vain ne ajatukset jotka halusin, vaikka se vaatikin raudanlujaa keskittymistä.
Kävin täällä usein ja tutut naamat näkyivät yleisön seassa.
Tuolta mieheltä vein pokerissa pari tonnia, ajattelin itsekseni ja hymyilin. En olisi uskonut että tämä ilta olisi yhtään erilainen kuin muut, mutta olin väärässä.





No tässä osassa kyllä oli selostusta xD joo vähän outoo mut feel free to ask!xD vastaan kyllä jos joku asia mietityttää tässä ficissä! Menee aika nopeesti mut nyt ei enää siirrytä ajassa edestakasin!

Desperation part 4

Lily:
Istuin keskellä rantaa ja katsoin ilmeettömänä poliisien ja ensihoitajien säntäilyä ympäriinsä. Olin ehkä hieman ärsyyntynyt, mikä olikin ensimmäinen tunnetila pariin tuntiin. Miksi he eivät nosta hänen ruumistaan ja tule sanomaan että veljeni on kuollut!?
Ja kaiken lisäksi minulla oli päänsärkyä. Se ei tuntunut normaalille... Kuulin huminaa ja outoa naksahtelua pääni sisältä... Hienoa, olen vielä mielisairaskin.

"Neiti, teidän kannattaisi lähteä" nuori poliisimies sanoi minulle. Kohotin katseeni hänen ja kipu päässäni yltyi.
"Miksi ette nosta häntä!?" Kivahdin takaisin, mulkoillen miestä aivan kuin kaikki olisi hänen syytään.
"Ruumista ei ole. Se on saattanut upota tai lähteä virtaa pitkin eteenpäin. Osasiko veljenne uida?" Mies kysyi lopuksi ja otti lehtiön käteensä. Suljin silmäni hetkeksi ja purin huulta. Tämän kivun olisi parempi loppua..
"Tottakai hän osasi."
"Ihanko varmasti? Joen keskellä ei nimittäin ole juuri nyt virtausta. Ehkä hän sai sitte krampin jalkaansa tai jotain.." Mies mumisi ja raapusti jotain lehtiöönsä.
"Tyttö varmaan pitäisi viedä jo kotiin"
"Anteeksi mitä sanoit?" Kysyin ja käännähdin yhtäkkiä taas katsomaan miestä.
"Öh en mitään? Oletko varmasti kunnossa?" Mies kysyi ja katsoi minua kulmat koholla.
Olin juuri äsken kuullut selvästi kuinka hän haluaisi viedä minut kotiin. Mutta miksi hän sanoi, ettei muka ollut sanonut mitään?
Nyrpistin nenääni, tyytymättömänä tähän tilanteeseen. Aloin todellakin jo seota..

Tuntia myöhemmin poliisit olivat vakuuttaneet jatkavansa etsintöjä ja käskivät minun mennä kotiin. Ajoin koko matkan melkein transsissa, Liamin takki ympärilläni. Se tuoksui hänen tutulle partavedelleen... Päänsärkykin oli loppunut, kun olin päässyt pois ihmisten läheltä. Ehkä se johtui jostain ahtaanpaikan kammosta tai jotain.
Jätin auton kadulle ja jäin hetkeksi ulko-oven eteen. Mitä minä nyt teen? En halua asua Britin kanssa... Eikä hänkään varmasti halunnut asua minun kanssani, varsinkaan kahdestaan.

"Missä olette olleet?! Enkö minä helvetti vieköön sanonut, että ette saa jäädä nyhjäämään sinne rannalle koko illaksi" Brit sanoi raivoissaan ja ilmaantui eteiseen luokseni. Päänsärkyni palasi samalla hetkellä kun hän ilmaantui näköpiiriini ja vetäisin syvään henkeä.
 Hänellä oli puoliksi täysi viinilasi kädessään, jonka jokaisessa kynnessä oli timantteja. Hänen leopardikuvioinen aamutakkinsa toi tupakan hajun luokseni ja yritin olla hengittämättä sitä. Miksi edes inhosin tupakkaa? Tuhosin itseäni muutenkin..
Brit huiskautti vaalennetut hiukset silmiltään ja katsoi minua painavien tekoripsiensä ali.
"Missä poika on?" Hän kysyi ja hörppäsi lisää viiniä. Katsoin häntä vain hetken ja sen jälkeen aloin rivakasti riisua kenkiäni, sanomatta sanaakaan.
"Kuulehan, sinä vastaat silloin kun kysytään!" Brit huusi ja tukki tieni yläkertaan. Pysähdyin ja pakotin itseni katsomaan hänen punertaviin silmiinsä.
"Kuoli." Sanoin niin hyytävällä äänellä kuin mahdollisesti pystyin.
"Ettet vaan sinä jotenkin aiheuttanut sitä? Tapoithan sinä jo isäsikin!" Brit ilkkui ja katsoi minua halveksien.
"En ole tappanut ketään.." Sanoin niin hillitysti kuin pystyin, kivun ja raivon takoessa pääni sisällä.
"Noh, saampahan isomman osan rahoista ja on enää tyttö hoideltavana"
Olin katsonut Brittiä silmiin kokoajan, eikä hän ollut muuta tehnyt kuin katsonut minua botox-huulet mutrussa.
Olin kuullut äänen päässäni. Se oli kuulunut jossain sisällä, selkeästi  kuin joku olisi lukenut sen paperilta. Mutta tiesin, että Brit sanoi sen.
Käteni singahti nopeasti sivulta ja löin äitipuoltani kämmenellä suoraan poskelle. Yllättävä mielihyvän aalto pyyhkäisi ylitseni ja astuin askeleen taaksepäin. Brit kääntyi hitaasti takaisin minuun päin ja näytti niin vihaiselta, että olisi voinut räjähtää.
"Kuulehan huora, saat luvan häipyä talostani ennenkuin sinulle käy huonosti!" Hän sähisi matalalla äänellä, ottaen uhkaavasti askeleen lähemmäs.
"Tämän voi lavastaa vahingoksi. Poltan vaikka keittiön ja sanon että tyttö kuoli siihen"
Taas se ääni kuului päässäni ja melkein kauhuissani katsoin Britiä joka hymyili pelottavasti.

Otin silloin jalat alleni. Nappasin kenkäni maasta ja juoksin ulos talosta hämärälle pihalle. Kostea nurmikko tuntui inhottavalle jalkojeni alla ja viileä tuuli värisytti minua. Käännyin katsomaan ovelle, missä Brit seisoi.
"Ei ole takaisin tulemista!" Hän huusi ja paiskasi oven kiinni.
Jos jokin oli epäreilua, niin minun elämäni. Nyt minulla ei ollut ketään, eikä mitään. Vain ylläni olevat vaatteet...
Mutta nyt olin melkein määrätietoinen. Halusin selvitä. Vaikka kaikki tuntui huonolle ja olisi helpompi vain hypätä sillalta. Aioin kostaa Britille. En ehkä huomenna, mutta joku päivä hän saisi kärsiä sen mitä minä ja Liam teimme.
Seisoin siellä yksin, hiljaisuudessa. Päänsärky oli poistunut heti kun Brit oli kadonnut..
Laitoin kengät jalkaan ja lähdin kävelemään katulamppujen valossa. Olin jättänyt auton avaimet eteisen pöydälle epähuomiossa... Sujautin kädet Liamin takin taskuihin ja heti tunsin siellä jotain. Vetäisin ulos setelitukun. Minun täytyi ihan pysähtyä jotta pystyisin laskemaan rahat. Seitsemänsataa puntaa... Diilerit varmaan kantoivat tällaisia summia aina mukanaan. Mutta minä päätin että rahat ovat nyt minun. Suuntasin askeleeni keskustaan ja livahdin heti lähimpään, avoinna olevaan markettiin.
Jotenkin  ihmisten läheisyydessä päänsärkyni palasi... Mistä se ja ne äänet johtuivat?
Ohitin viina osastolla porukan naureskelevia teinejä. He katsoivat minua ja muutama huoran näköinen tyttö kikatti.
"Hän näyttää ihan peikkolle!"
"En haluaisi tuollaisia hiuksia"
"Saiskohan nuo taskusta pilkottavat rahat pöllittyä?"
Käännyin katsomaan blondia poikaa jonka ääni oli viimeisimmäksi puhunut päässäni.
"Ei niitä saa. Yritä niin revin pallisi irti" vastasin hänelle pokkana. Pojan ilme venähti ja hän katsoi muita kulmat koholla.
"Mitä ei saa? Clark ei sanonut mitään!" Ylimeikattu tyttö kivahti ja astui lähemmäs.
Vasta silloin sain oivalluksen. Minä kuulin ajatuksia. Ne kaikuivat päässäni silloin kun olin kyseisen henkilön lähellä. Siitä se päänsärkykin oli pakko johtua! Isoissa väkijoukoissa päätäni särkee koska ajatuksia on niin paljon...
Naurahdin ääneen, niin naurettavalta kuulostin. Olin varmasti vain sairas. Kukaan ei voi lukea ajatuksia, muistutin itselleni.
"Mikä naurattaa peikkotyttö!? Hakkasin sinut koska vaan" sanoi tälläkertaa punertava tukkainen tyttö jolla oli monta lävistystä. Hänen kaverinsa tirskuivat ja katsoivat minua ilkeästi.
"Siitä vaan." Vastasin tympeästi ja valmistauduin henkisesti. Parhaassa tapauksessa henkilökunta kutsuisi poliisit ja rokkarityttö saisi paskaa niskaansa.
Tyttö astui lähemmäs ja huomasin, että hän oli ainakin kymmenen senttiä minua pidempi, epäilemättä melkein 180cm. Hänen revityt mustat farkkunsa ja verenpunainen bändipaitansa saisivat varmasti jonkun pelkäämään, mutta minua ei kiinnostanut juuri nyt.
Tyttö oli suoraan edessäni ja katsoi minua melkein hymyillen. Sitten hän heilautti kättään ja...
Hyppäsin sivuun ennenkuin isku ehti edes alkaa ja tyttö kääntyi katsomaan minua hölmistyneenä. Hän harppasi eteenpäin ja liikautti hieman molempia käsiään.
"Niittaan tuon paskan seinään!"
Väistin taas, heti kuullessani hänen äänensä päässäni. Tiesin tarkalleen mitä hän aikoi tehdä ja minun oli myönnettävä olleeni oikeassa aikaisemmin. Minä pystyin lukemaan ajatuksia, enkä tiennyt lainkaan miksi.




Nonii vähän fantasiaa mukaan xD  mut juuhhh #4yearsofonedirection DAMN! Miten aika oikeesti menee noin nopeesti O.o muistan ku vielä pari vuotta sitte kaveri näytti video päiväkirjoja mulle ja kiinnostuin ekan kerran! SUPERMAAAAN!! <-- rakkautta ensisilmäyksellä xD mut ne on oikeesti tullu ihan älyttömän ison harppauksen eteenpäin pelkästään NELJÄSSÄ vuodessa! Niistä on kasvanu fiksuja (suurimmaks osaks) ja komeita (duh) miehii ja tääki on vasta alku! Näin alussa niiden ura on jo iha uskomaton ja ne vielä jatkaa! En varmaan selvii hengissä sitte seuraavista levyistä!!
Nonii se siitä xD ainii sain kummilta synttärilahjaks 1D pyyhkeen fetus naamoil..xD tekisivät uusia ja semmosii epälapsellisii kamoja!xD ei kukaa halua kuitenkaan käyttää pinkkiä reppua missä on fetusnaamat ja timanteilla koristeltu nimi!xD WE NEED SOMETHING WITH SWAG

Ainii ja nyt en varmaan pääse kirjottamaan hetkeksi koska joudun mökille eikä siellä oo sähköjä.... R.I.P Susanna.

Desperation part 3

Lily:
"Liam? Mennäänkö me sinne?" Kysyin käheästi ja istuin alakerran sohvalle hänen viereensä. Liam istui hieman epämukavan näköisesti, pää nojaten käsivarsiin. Hän ei vastannut.
"Otitko liikaa?" Kysyin myötätuntoisesti. Liamilla oli aina jotain kamaa koska hän oli päässyt diilereiden joukkoon. Kuulemma sillä teki hyvät rahat, mutta ei hänellä yhtään minua paremmin mennyt...
"En.. Mennään vaan jos haluat." Hän vastasi matalalla äänellä, katsahtaen minua sivusilmällä. Jotakin hän oli ainakin ottanut..

Lähdimme heti autolle ja Liam käski minun ajaa, mikä oli ehkä parasta. En kylläkään ollut ajanut autoa paljoakaan, mutta hyvällä tuurilla selviäisimme rannalle ilman sakkoja.
Liam oli koko matkan ajan hiljaa, mikä sopi minulle hyvin. Oli mennyt tasan vuosi siitä kun isä kuoli. Olimme kumpikin muuttuneet niin paljon... Liam oli isoissa huumebisneksissä ja minä laitoin viimeiset säästöni kaikkeen mahdolliseen mikä sai pääni sekaisin. Mutta aina kun olin selvinpäin, mietin oliko tässä sittenkään mitään järkeä? Tiesin tuhoavani itseäni, mutta sitten taas kaikki negatiivinen täytti pääni. Asuin ihmisen kanssa joka ei sietänyt minua, en ikinä vaivautunut/jaksanut mennä kouluun eikä minulla ollut enää ystäviäkään. Mitä minä voisin muka enää hävitä?

Hyppäsin autosta ulos ja kiedoin nahkatakin tiukemmin ympärilleni. Sää oli viileä ja kolea ja vesi näytti teräksenharmaalle ja kylmälle. Mutta silti rantahietikolla muutama pikkupoika pelasi jalkapalloa shortsit jalassa.
Liam käveli kanssani vedenrajaan, samaan kohtaan mistä olimme juosseet veteen vuosi sitten.
"Ei ole muuttunut paljoakaan" Liam sanoi koruttomasti ja nosti takkinsa kauluksen ylös kylmän tuulen puhaltaessa.
"Ei niin.." Vastasin ja tajusin kuinka kuolleelta kuulostin. Minusta todella oli kadonnut kaikki se ilo ja  onni...
Yhtäkkiä punainen pallo lensi ohitsemme veteen ja pisaroita lennähti ympäriinsä. Käännyin ympäri ja näin kuinka pikkupojat olivat pysähtyneet ja katsoivat haikeasti pallonsa perään.
"Minä haen sen" Liam sanoi ja ojensi minulle takkinsa. Hän katsoi minua silmiin samalla ja näytti melkein  pahoittelevalta?
Katsoin hölmistyneenä kuinka hän kahlasi viileään veteen kengät, farkut ja t-paita päällään. Pallo oli jo uiskennellut kauemmas ja Liamin täytyisi uida sinne asti.
En pitänyt tilanteesta yhtään... Se oli kuin dejà vu..
"Onko tuo poikaystäväsi?" Yksi pojista kysyin kirkkaalla äänellä ja ilmaantui viereeni. Katsoin häntä ja kohtasin hänen hymyilevät kasvonsa.
"Öh ei. Hän on veljeni" vastasin ja yritin hymyillä, mutta tuntui että näytin vain pelottavalle..
"Aijaa. Hän on tosi kiltti kun hakee pallon!" Poika hymyili taas ja katsoi veteen päin.
Seurasin hänen katsettaan ja huomasin kuinka punainen pallo kellui rantaan päin. Pojat hurrasivat ja yksi heistä varovasti nouti sen.
"Liam!" Huusin yhtäkkiä, kun tajusin etten nähnyt häntä. Ääneni kajahti hiljaisuudessa kovana ja epätoivoisena. Haravoin jokea katseellani ja pulssini kiihtyi joka sekunti.
Ei kuulunut vastausta...

"Soita ambulanssi!" Käskin vieressäni seisovaa poikaa ja astuin rantaveteen. Kenkäni täyttyivät heti kylmästä vedestä ja kylmänväristykset kiirivät ylös jalkojani.
"Liam!!" Huusin uudestaan, ottaen muutamia askelia syvemmälle. Pahimmat pelkoni sumensivat aivojani ja aloin paniikissa kahlata syvemmälle, edelleen kutsuen.
Mutta mistään ei kuulunut mitään ääniä, lukuunottamatta sydämeni kiihkeää sykettä joka kaikui korvissani.
Hitaasti aloin turtua. Jalkani lakkasivat liikkumasta kun olin vyötärön syvässä vedessä. Seisoin vain siellä ja totuus alkoi valjeta. Isä oli poissa. Liam oli poissa. Ja toivoin että olisin itsekkin poissa.




Heheh juu kiitos vielä kaikille onnittelijoille!xD täytyy myöntää että toivon etten saa lapsenlapsia kohta!xD nyt muuten alko häiritä että kun tää ficci on tämmönen synkkä ja traaginen nii sitte heti sen jälkee mä lörpöttelen synttäreistä ja kaikesta muusta xD tyhmän näköstä!

Desperation part 2

Lily:
Tuntui kuin veden lämpötila olisi laskenut miinuksen puolelle. Kylmänväristys pyyhki ylitseni ja hitaasti käännyin katsomaan jähmettynyttä veljeäni. Liamin kasvot olivat täysin ilmeettömät. Aina niin pehmeät silmät tuijottivat nyt lasittuneina rantaan päin...
"L-Liam..? Ei kai-?" Ääneni kuulosti niin heikolle, että se olisi voinut murtua koska vain. Enkä ehtinyt edes sopertaa lausetta loppuun kun Liam oli jo lähtenyt juoksemaan rantaan, veden räiskyessä hänen ympärillään.
Pinkaisin hänen peräänsä niin nopeasti kuin pystyin. Hengitykseni tuntui katkeilevan ja se teki juoksemisesta tuskallista. Mutta en välittänyt siitä.

"Amanda, soita ambulanssi!"
"Onko se oikeasti ruumis?"
"Missä!? En nää!"
"Äiti, mitä tapahtuu?"
Melkein tönin tieni hätäisen väkijoukon läpi. Kaikki näyttivät järkyttyneiltä ja muutama nainen itki.
Liam oli pysähtynyt siihen kohtaan missä hiekka muuttuu nurmikoksi ja metsäksi. Hän katsoi kun kaksi miestä nostivat velttoa miehen ruumista rantapusikosta.
Pysähdyin hänen viereensä enkä osannut kuin tuijottaa. Tunnistin hänet heti... Tumma hiuspehko oli märkänä liimaantunut hänen oudon kalpeisiin kasvoihinsa. Vahvat käsivarret joiden varassa olin roikkunut ja nukkunut, olivat nyt veltot ja elottomat...

"Ei tunnu pulssia! Mike, elvytä häntä! Minä menen opastamaan ambulanssin tänne" toinen miehistä käski topakasti kun he laskivat isän maahan.
Liam liikahti meistä ensimmäisenä.
Hän harppoi isän luo ja laskeutui polvilleen hänen päänsä viereen. Hän sanoi hiljaa jotain elvyttävälle miehelle joka siirtyi ja Liam otti tehtävän hoidettavakseen.

Myöhemmin kaduin sitä että vain tuijotin. Mutta en yksinkertaisesti saanut jalkojani liikkeelle enää. Näin Liamin epätoivoiset kasvot kun hän huomasi, ettei elvytyksestä tullut mitään. Silloin liikahdin tahtomattani. Polveni pettivät ja tipahdin istualteni hiekalle. Tunsin kuinka vartaloni alkoi täristä, alkaen kämmenistä. En pystynyt enää hallitsemaan itseäni, vaan itkin täysin holtittomasti.

Sen jälkeen en enää muistanut paljoakaan. Ambulanssi tuli ja ensihoitajat veivät hänet pois. Joku ilmeisesti vei minut ja Liamin kotiin sillä seuraava hetki jonka muistan kunnolla, oli kun heräsin aamu aurinkoon sängyssäni. En vain tuntenut sen lämpöä ihollani...


Yksi vuosi myöhemmin:
Lily:
Räpyttelin silmiäni hitaasti, tuntiessani tutun painon silmäluomissa. Päässäni pyöri ja tuntui kuin olisin pyörinyt karusellissä liian pitkään. Kova lattia allani tuntui pyörivän. Olin kyllä jo tottunut tähän tunteeseen... Onneksi en tälläkertaa ottanut yliannostusta..
Hitaasti nostin päätäni ja katselin silmiä siristäen ympärilleni. Olin yksin syrjäisellä kujalla. Tai no juuri nyt olin yksin.. Eilen paikka oli ollut täynnä diilereitä ja porukkaa..
Nousin hitaasti istumaan ja jo siinä vaiheessa tuntui, että maailma heitti kärrynpyörän. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja keskityin hengittämiseen. Joskus se auttoi.
Muutaman minuutin kuluttua olin jo päässyt seisaalleni ja pääni tuntui hieman selvemmälle. Katselin kujaa päästä päähän ja näin pojan retkottavan parinkymmenen metrin päässä minusta. Hänellä taisi olla yhtä huono viinapää kuin minulla. Paitsi, että otin jotain muutakin eilen illalla...

Lähdin hoipertelemaan kohti kotia. Reitti oli kohtalaisen yksinkertainen, mikä oli hyvä. Minusta kyllä tuntui, että olin telonut polveni eilen. Sen verran nihkeälle tummien farkkujeni polven kohta oli. Toivottavasti ei olisi iso haava..

"Sieltähän se pikkuhuora tulee. Taisi olla villi yö" Brit tervehti koleasti kun raahauduin eteiseen. En tälläkertaa vaivautunut vastamaan. Tiesin jo kokemuksesta, että tässä tilassa ei kannattanut haastaa riitaa. Puoliksi revin mustan nahkatakin päältäni ja annoin sen tippua maahan. Jätin kengät jalkaan koska en uskaltanut kumartua. Tasapainoni ei ollut huippukunnossa juuri nyt.
Yläkerrassa törmäsin, kirjaimellisesti, Liamiin. Hän väläytti vinon hymyn ja jatkoi matkaansa. Jostain syystä hän kesti huumeita minua paremmin.. Tai ehkä koska hän oli isompi kuin minä..
Menin vessaan ja jäin tuijottamaan itseäni lavuaarin peilistä. Tumma meikkini oli sotkeutunut ja valunut pitkin poskiani. Ehkä olin itkenyt eilen? Lisäksi silmäni punoittivat mikä näytti melko kaamealle... Hiukseni olivat kuten aina. Ne sojottivat sotkuisina ja piikikkäinä joka suuntaan. Olin leikannut pitkät kutrini keittiösaksilla vuosi sitten. Ne olivat nyt kasvaneet hiukan, ylettyivät jo melkein hartioihini märkinä...
Muutaman tunnin kuluttua, kun heräsin nokosiltani, aloin olla selvin päin. Kiskoin tahriutuneet vaatteet pois ja kävin suihkussa. Samalla huomasin polven haavan. Se oli rosoinen ja melko syvä, ei kuitenkaan pahin minkä olen nähnyt. Kipu alkoi kasvoi sitä enemmän mitä selvemmäksi pääni tuli.
Siinä oli yksi syy miksi heräsin aamuisin kaduilla. Huumeet ja känni veivät menneisyyden kivut pois. En muistanut mitään, en tuntenut mitään. Pidin siitä tunteesta...





Yaaaaay huomenna on mun synttärit xD sweet 16!! Tuleepa vanha olo O.O enää 14 vuotta nii oon 30!!!

Desperation part 1

Lily:
"Iskä, voitko laittaa minulle poninhännän?" Kysyin ja istuin hänen viereensä sohvalle. Hän naurahti ja kääntyi minuun päin. Ojensin hänelle ponnarin ja punaisen harjani.
"Tottakai. Pidäppä tätä peiliä ylhäällä niin näen mitä teen!" Hän vastasi ja ojensi minulle peilin läheiseltä pöydältä. Istuin lattialle sohvan eteen ja ristin jalkani, jotka olivat täynnä mustelmia... Liamin mielestä oli ollut nerokasta kiivetä korkeimpaan puuhun minkä löysimme. Olin loppujen lopuksi tippunut sieltä! Mutta isä oli vain nauranut Liamin kanssa. Tietenkin vasta sen jälkeen kun oli tarkistanut, että olen kunnossa.
Isä alkoi hitaasti harjaamaan ruskeita, ala selkään ulottuvia hiuksiani. Vaikka olin 15-vuotias, halusin että juuri hän laittaisi hiukseni kiinni. Se tuntui niin mukavalle kun hän harjasi ja laittoi hiuksiani. Hän oli saanut harjoitella pitkään, sillä hiuksiani ei ole ikinä leikattu muutamaa senttiä enempää.

Samalla kun hän keräsi hiukseni ylös, katselin itseäni peilistä. Monet sanoivat, että minä ja vuotta vanhempi veljeni Liam näytimme ihan samalle. Olihan meillä samanlaiset silmät, ruskeat ja jotenkin "koiranpentumaiset" kuten isä sanoi.. Ja hiuksemme olivat samaa sävyä. Mutta sisäisesti olimme täysin erilaiset. Liam oli unelmapoika. Hän oli hyvä ja suosittu koulussa, hyvännäköinen ja hän ajatteli aina muiden parasta. Ei ollut ihme, että äitipuolemme Brit piti hänestä enemmän kuin minusta. Olin hädintuskin keskinkertainen koulussa ja minulla oli vain muutama ystävä jotka eivät tosin vaikuttaneet kovin läheisiltä. Osasinhan minäkin olla hyvätapainen ja herttainen, mutta pääasiassa murjotin Britille. En ollut koskaan pitänyt hänestä.
Äiti oli kuollut jo yli kymmenen vuotta sitten autokolarissa ja sen jälkeen olin lähentynyt isän kanssa paljon. Meillä oli loistava suhde ja hän rakasti minua ja Liamia yhtä paljon. Ja vaikka hän menikin naimisiin melko pinnallisen ja turhamaisen Britin kanssa, hän oli silti lapsiensa tukena. Se teki Britin kanssa elämisestä helpompaa minulle.
"Noin! Eikai ole liian tiukalla?" Isä kysyi ja palautti minut takaisin tähän hetkeen. Katsoin poninhäntää peilistä ja pudistin päätäni.
"Liam! Lähdetään ihan juuri!" Huusin yläkertaan päin ja nousin ylös. Olimme lähdössä kolmestaan perinteiselle uimarannalle. Olimme käyneet siellä ihan pienestä pitäen!
Kuului askeleita portaista ja Liam ilmaantui näköpiiriini uimashortseihin ja valkoiseen t-paitaan sonnustautuneena. Lisäksi hänellä oli kolme pyyhettä mukanaan.
"Koppi" hän tokaisi ja heitti yhden niistä minua kohti. En tietenkään ehtinyt reagoida vaan pyyhe mäjähti päin naamaani. Tämä oli tyypillistä...
"Kiitti..." Tokaisin takaisin ja laskostin pyyhkeen pieneen koriin jonka ottaisin mukaan.
"Minähän varoitin!" Liam naurahti ja tunki oman pyyhkeensä samaan paikkaan.
"Nonii mennään! Tähän aikaan ei pitäisi olla paljon porukkaa" isä sanoi ja lähdimme kaikki kolme kävelemään ulos ja auton luo. Olin kerrankin nopeampi ja onnistuin valtaamaan etupenkin.

"Viimeinen vedessä pesee pyykit!" Isä huusi juuri kun olin aikeissa levittää pyyhkeeni rantahiekalle.
Rannalla ei todellakaan ollut paljoa ihmisiä, aivan kuten isä oli kokemuksesta tiennyt. Muutama lapsiperhe oli rantavedessä telmimässä ja kolme teiniä olivat laiturilla hyppimässä. Tämä oli kohtuu pieni ranta mutta kaikki lähistön ihmiset kävivät siellä aina. Se ei ollut lampi, vaan joen levein kohta. Virta ei ollut rannassa voimakas, mutta syvemmällä hieman kovempi. Ei kuitenkaan tarvinnut pelätä että lähtisi veden mukana.
Liam ja isä pinkaisivat juoksuun välittömästi ja heittivät paidat pois päältään. Minä sen sijaan kompastelin shortsieni ja toppini kanssa. Heillä oli etumatkaan, mutten aikonut luovuttaa! Juoksin niin nopeasti kuin pehmeässä hiekassa pääsin mutta tulin veteen viimeiseksi.
Vesi oli mukavan lämmintä joten heittäydyin pää edellä. Sukelsin hieman syvemmällä odottavien isän ja Liamin luo.
"Jollakin on edessä pyykkipäivä!" Liam nauroi ja näytti selvästi nauttivan siitä ettei hän hävinnyt.
"Lupaan, että saat  oman päiväsi jos haluat!" Isä naurahti ja pyyhkäisi tummat hiukset silmiltään.
"Minä taidan käydä vähän kauempana uimassa! Älä kiusaa Lilyä!" Hän jatkoi ja hymyillen taputti Liamin olkaa.
"Yritän" Liam vastasi mutta roiskautti hieman vettä naamalleni. Roiskautin enemmän takaisin ja tulin aloittaneeksi vesisodan. Isä ui kauemmas sillä välin kun me huusimme ja räiskimme vettä niin paljon kuin pystyimme!

"Okei luovutan!! Lopeta!" Huusin ja yritin pidätellä naurua.  Liam nauroi ja lopetti kohteliaasti. Olimme kuluttaneet jonkun verran aikaa ja tähyilin ympärilleni nähdäkseni isän.
"Missä hän on?" Kysyin Liamilta ja hänkin alkoi tiirailla ympärilleen.
"En tiedä... Ehkä hän lähti uimaan jokea pitkin?"
Yhtäkkiä kuului kuitenkin kimeää kirkumista. Käännähdin täristen ympäri ja näin kuinka pikkutyttö kiljui rannan toisella laidalla.
"Ruumis! Siellä on ruumis!!" Lapsen äiti huusi ja kiskoi kiljuvan tytön kauemmas.




Noniii sain alotettua!! Joo elikkä tää on Louis ficci! Ja mä nyt oon suunnitellu tätä aika huolella ja tää tulee olemaan ehkä vähän isompi ja monimutkasempi ku noi aikasemmat!:D

~I Will Protect You~ Part 29

Harry:
En  epäröinyt hetkeäkään kun näin luodin iskeytyvän Billin rintaan. Syöksähdin eteenpäin ja tempaisin kovakouraisesti Julietin omille käsivarsilleni. Bill horjui ja kaatui melkein hidastettuna maahan, silmät järkytyksestä suurina.
Painoin Julietin pään rintaani vasten ja vedin hänet muutaman metrin kauemmas. Juliet kietaisi käsivartensa ympärilleni ja halasi minua melkein epätoivoisesti.
 Ei siinä kestänyt montaa sekuntia kun ympärillemme ilmaantui kymmeniä ihmisiä. McGazill tuli heti luoksemme, näyttäen melkein hullulle sekaisine hiuksineen ja nuhjuisine vaatteineen.
"Styles, jumalan nimessä tämä saa olla viimeinen kerta kun aiheutat vanhalle miehelle sydän infarktin! Et edes ymmärrä miten läheltä piti- tilanne tämä oikein oli. Onneksi sentään et ole niin typerä miltä yleensä vaikutat... Miles ja Chong saivat hyvän paikan ja onneksi osuivat tuohon hyypiöön. Huhhuh on tässäkin päivä... Ole kiltti ja vie neiti Carter pois. Me viemme miehen kuulusteluihin ja hoidamme loput" McGazill vaahtosi ja näytti lopuksi melkein kuolemanväsyneelle...

"Oletko kunnossa?" Kysyin hiljaa Julietilta, joka edelleen oli tarrautuneena minuun. En kyllä pannut sitä pahakseni, ihme ja kumma.
"Kait..." Hän mumisi vastaukseksi, kohottaen kasvonsa ylös. Nyt kun näin hänet kunnolla ja läheltä, huomasin kuinka paljon pieniä naarmuja ja mustelmia hänellä oli kasvoissaan. Tunsin heti syyllisyyttä tähän ja hymynpoikanen joka oli ollut kasvoillani, katosi.
"Mitä nyt?" Juliet kysyi ja hänkin vakavoitui nähdessään ilmeeni.
"Olen pahoillani..."
"Mistä? Et sinä juuri uhannut ampua minua" Juliet tokaisi ja pyöräytti silmiään. Annoin katseeni valua alaspäin. Oloni vain muuttui huonommaksi kun näin hänen repaleiset ja tomuiset vaatteensa ja naarmuiset käsivartensa.
"Sitä ei olisi tapahtunut jos olisin ollut tarkkaavaisempi. Jos olisin ollut vessan ovella lähempänä sinua.." Sanoin hiljaa. Juliet katsoi minua kulmat hienoisesti kurtussa.
"Et ole tosissasi... Sinun takiasi selvisin tuolta ylipäätänsä hengissä! Ei kukaan täällä voinut aavistaa, että juuri siinä kohtaa sattuisi räjähtämään pommi! Minä olen kunnossa, kiitos sinun. Miksi edes olet noin suunniltasi?" Hän kysyi suoraan.
Jouduin miettimään vastausta hetken itsekkin, ennenkuin todellisuus iski tajuntaani. Niin se oli ollut alusta lähtien. Ja nyt vasta myönsin sen itselleni..
"Koska rakastan sinua"


Juliet:
Jos suuni olisi voinut loksahtaa pois paikoiltaan, niin olisi käynyt. Harry Herra seksikäs Styles ei juuri voinut sanoa tuota. Olin selvästi unessa.
"Mitäähh" suustani pääsi kun vain tuijotin häntä.
Niin pitkään olin haaveillut tästä. Mutta en voinut edes kuvitella, että niin kävisi oikeasti...
"Et voi olla tosissasi..." Mumisin ja tunsin kuinka poskeni kuumenivat. Nonii punastuminen tekisi tästä vielä nolompaa..
"Oletko varma?" Harry sanoi ja tuttu virnistys palasi hänen komeille kasvoilleen. Ja ennen kuin ehdin vastata, hän oli jo hellästi vetänyt kasvoni lähemmäs ja painanut huulensa omilleni.

Olisin suoraansanottuna voinut pyörtyä pelkästä järkytyksestä. Tämä ei ollut pilaa! Harry oikeasti suuteli minua hellästi, mutta tietyllä tavalla kiihkeästi. Tai sitten vain kuvittelin...
Vastasin suudelmaan kuitenkin välittömästi. Vähät välitin vaikka ympärillämme oli ihmisiä. Olin selvinnyt hengissä paikasta josta en ikinä kuvitellut selviäväni. Ja unelmieni jätkä oli juuri vastannut tunteisiini. Ei huonompi päivä...

Harry vetäytyi hiljalleen kauemmas ja hymyili minulle vinosti.
"Vaikuttaa että olet odottanut tuota" hän sanoi ilkikurisesti ja sai minut punastumaan uudelleen.
"Älä viitsi..." Mumisin vastaan, mutta Harry vaan nauroi.
"Mutta... Olemmeko me nyt.. Yhdessä?" Kysyin nolostuneena, edelleen Harryn leveää rintakehää vasten painautuneena.
"Näähh haluan vain sänkyyn kanssasi."
Katseeni välkähti samantien Harryn vihreisiin silmiin.
"Jessus, kuhan vitsailin!" Harry sanoi, ehkä hieman hämmentyneenä katseestani. Tuhahdin tyytyväisena ja painoin pääni takaisin hänen rintaansa vasten. Minulla oli kerrankin hyvä aavistus tulevasta.



Kuukautta myöhemmin:

Juliet:
"Harry? Oletko jo valmiina? Meidän pitäisi lähteä jo" huikkasin yläkerrasta ja toivoin, että hän kuuli. Tänään ei parane myöhästyä, sillä oli isän järjestämä illallinen kaikille hallituksen merkkijäsenille. Kuulemma itse kuningatar olisi tulossa myös! Ja koska tämä illallinen oli tavallaan juhla sille, että terroristeista oli päästy eroon, meidät oli kutsuttu myös.
Koko juttuhan oli ratkennut melkein heti. Kun Bill oli hoidettu, hän suostui kertomaan kaiken mitä tiesi terroristiryhmästä. Kuulemma Tom oli ollut itsensä terroristijohtajan poika, jolle oli uskottu tärkeä tehtävä: minun kaappaamiseni. Mutta kun se oli mennyt pieleen, kiitos Harryn, isä oli jättänyt poikansa kuolemaan ja lähtenyt suunnittelemaan seuraavaa iskua.
Pommitus ei olisi onnistunut ilman kätyreitä, jotka työskentelivät turvallisuusministeriön talossa. He olivat varmistaneet oikeat sijainnit ja ajastukset.
Mutta kiitos Billin, terroristijoukon piilopaikka oli saatu selville ja sinne oli hyökätty poliisin erikoisjoukkojen tuella. Jokainen heistä saatiin kiinni, ja salaisten papereiden avulla saatiin selville kaikki ulkopuoliset kätyrit.

Tietenkin koko maailman lehdistö oli hulluna tähän juttuun. Isän ja minun naamani koreilivat jokaisen suositun lehden kannessa ja jokainen niistä mainosti tietävänsä koko tarinan. Mutta kukaan muu kuin minä ja Harry eivät tienneet koko tapahtumia. Olin siitä pelkästään tyytyväinen...
"Duh olen aina valmiina. Itsehän juuri vietit puoli tuntia vaatteita valitsemassa!" Harryn vastaus kantautui alakerrasta ja pyöräytin silmiäni. Miehet...
Otin uuden käsilaukkuni ja tarkistin ulkonäköni vielä peilistä. Vaalea kreikkalaistyylinen mekko istui hyvin ja melko matalakorkoiset kenkäni näyttivät paremmilta kuin olin ajatellut. Hopeinen käsilaukku kruunasi kokonaisuuden. Mutta ainahan naiset löysivät jotakin valittamisen aihetta.
Huomasin, että tarkasti kiharretuissa hiuksissani oli säkkärä, joka vaivasi minua joka sekunti enemmän. Eikö se olisi ollut niin vähän pyydetty, että edes kerran kaikki olisi täydellisesti!?

Tuijotin melkein turhautuneena peilikuvaani, enkä edes huomannut että Harry oli ilmaantunut taakseni.
"Yhtä kaunis kuin aina" hän hymähti vasten korvaani ja laittoi kätensä vyötäisilleni.
Katsoin häntä peilin kautta ja täytyi myöntää että kenellekkään muulle ei musta puku sopinut paremmin kuin hänelle..
"Kiitos.." Mumisin ja käännyin katsomaan häntä. Harry vetäisi minut hieman lähemmäs ja painoi nyt jo niin tutulla tavalla huulensa omilleni.
Suudelma kesti vain hetken, mutta hän osasi edelleen ottaa minulta jalat alta. Ja selvästi hän näytti tyytyväiselle kun punastuin..
"Alahan tulla prinsessa, linnan juhlat kutsuvat!"



THE END.



Damn se oli sit siinä O.o ihanku olisin just alottanu tän ficin!! On kyllä aina ihan hölmö tunne ku lopettaa semmosen tarinan jota oot pitkään miettiny ja luonu noita hahmoja O.O
No mutta hyvä puoli on se että saa miettiä uutta!! Oon oikeesti aika innoissani tästä uudestä, vaikka en oo ihan varma miten se oikeen menis xD mutta selvästi te olitte aika yksimielisii siitä että seuraavan ficin jätkä ois Louis! Ite aattelin eka Zayniä, mutta sitte mietin et en oo tehny kauheesti Louis- ficcejä ja nyt tuntuis just semmoselle xD saas nyt nähä miten sujuu!!

~I Will Protect You~ Part 28

Harry:
"Seuraavasta käännytään oikealle" neuvoin, yrittäen kuulostaa rennolta. Se oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun samalla yritin miettiä seuraavaa siirtoa. Tulisimme tätä kautta ulos pian, mutta mitä tekisin siellä? Voisin kyllä ottaa aseen ja muuta, mutta pahimmassa tapauksessa Bill saisi Julietin kilvekseen...
Kesken mietteitteni käytävän ikivanhat kattolamput alkoivat välkkyä heikosti. Olin jo tottunut kulkemaan hämärässä, joten valo sokaisi hetken. Hyvä puoli tässä kuitenkin oli, että näki eteensä... Olin lyönyt jalkani jo liiankin monta kertaa!
"Jaaa nämä romut siis toimivatkin!" Bill tokaisi, pysähtyi ja tarkasteli lamppuja. Olin kyllä melkein yhtä hämmästynyt kuin hänkin. Nuo romut eivät toimineet kunnolla edes ennen räjähdyksiä.

"Tästä siis oikealle?" Bill kysyi ja kääntyi kohottamaan kulmia minulle. Hymyilin ja nyökkäsin. Tämä käytävä oli viimeinen ennen ulko-ovea. Näin sen jo kauempana...
"Onko vielä pitkä matka? Varmasti pikku julkkiksemme jalkoja särkee" Bill naurahti ja vinkkasi Julietille. Samalla hän veti hämmentyneen näköisen tytön kainaloonsa.
"Ei ole kovinkaan pitkä." Vastasin kireästi. En pitänyt näkemästäni tippaakaan, eikä Billin luomat katseen Julietiin auttaneet...
"Osaan kävellä itsekkin, kiitos vain.." Juliet mutisi ja vetäytyi kauemmas Billin otteesta. Tämä ei kuitenkaan hellittänyt vaan hymyillen veti hänet takaisin.
"Tykkäät kuitenkin!" Bill nauroi ja jatkoi kävelyä.
Varovasti Juliet katsoi olkansa yli minuun. Yllättäen hän pyöräytti silmiään, aivan kuten hän aina teki kun olin sanonut jotai sopimatonta.

Juliet luuli, että minulla olisi suunnitelma ja että tämä menisi hyvin.. Mutta todellisuus oli jotain täysin muuta. Ennenkuin sain neronleimauksen. Ainakin omasta mielestäni.
Oli hyvä, että kävelin Billin takana sillä pystyin nyt huomaamatta laittamaan käden farkkujeni taskuun. Huokaisin helpotuksesta kun löysin sen mitä toivoin: ikivanhaa mallia olevan työkännykän.
Nyt minun vain pitäisi saada Nalle linjan toiseen päähän...
"Mennään tästä vielä oikealle!" Ohjastin kun ulko-ovi oli edessämme. Tarvitsin lisää aikaa suunnitelmalleni... Onneksi varauloskäyntejä oli rutkasti täällä alhaalla..
Yritin astua niin monen kivenmurikan päälle kuin vain pystyin, peittääkseni äänen joka kuului kun näppäilin numeroa... Ainoa kerta kun olin onnellinen, että Bill oli kiinnostuneempi Julietista kuin minusta.
"Mitä meinaat muru? Maksaako ministeri sinusta paljon?" Bill kysyi huvittuneella äänellä, ohjaten Julietia sinne käytävään mihin olin käskenyt.
"Empä usko." Juliet vastasi melkein tympääntyneen kuuloisesti. Hymyilin pakostakin.

Kun sain numeron näppäiltyä, peitin toisen kaiuttimista kädelläni ja laitoin kännykän takaisin taskuun.
"Tulemme ulos pitkästä päästä. Läheltä C-ovea. Onko sinulla jatkosuunnitelmaa?" Kysyin Billiltä hieman normaalia kovemmalla äänellä. Halusin varmistaa että Nalle kuulisi kaiken... Toisen kaiuttimen peitin jottei hänen puheensa kuuluisi tänne.
"Otan tytön mukaan ja vien hänet kämpille.. Sitten voisi miettiä vähän seuraavaa siirtoa." Bill vastasi, vilkaisten minua olkansa yli. Nyökkäsin vastaukseksi ja vilkaisin vaivihkaa puhelimen näyttöä. Puheli oli katkaistu toisesta päästä. Täytyi kyllä myöntää, että olen nero.


Juliet:
Minua hieman häiritsi olla Billin kyljessä kiinni, varsinkin kun Harry oli takanamme... Paitsi eihän sen pitäisi haitata kumpaakaan meistä, eihän meillä mitään suhdetta ollut... Oli kyllä typerää miettiä tällaisia asioita kun olen vaarassa tulla kidnapatuksi. Mutta minulla oli nyt vahva tunne, että Harry oli suunnitellut jotain! Eihän hän ihan ilman mitään lähtisi kohtamaan terroristia!
"Meillä voi olla ihan hauskaa kämpilläni" Bill hymyili minulle ja naurahti heti sen jälkeen.
"Tottakai kunhan saan rahani... Sääli vain päästää sinut pois" hän vinkkasi.
"Me taidammekin olla jo perillä!" Harry ilmoitti yhtäkkiä, melkein keskeyttäen Billin lauseen. Ääni oli aika kireä...
"Ovi vapauteen!" Bill hehkutti ja avasi harmaan, raskastekoisen oven salvan.
Ulkona oli niin kirkasta, että peitin kädellä silmäni. En ollut tässä häslingissä edes tajunnut että oli vielä jossain oli valoisaa..
Bill pysäytti minut muutaman askelen päähän ovesta ja varmisti, että Harry oli tullut myös.
"Osaat varmaan varastaa autoja? Jos haet tuon valkoisen bemarin tuolta." Bill sanoi Harrylle ja osoitti viereiselle kadulle pysäköityä autoa.
Harry kuitenkin vetäisi aseen vyöltään ja osoitti sillä vakaasti Billiä.
"Mitäpä jos sinä nostaisit kädet pään päälle?" Harry ehdotti. Vaikka äänen sävy oli melkein huvittunut, hän oli vakava.
Ei mennyt sekuntiakaan kun Bill oli jo kiskaissut minut rintaansa vasten, kuin suojaksi. Sen lisäksi tunsin kylmän raudan ohimollani.
"Jokin sinussa kyllä olikin hämärää. Sääli, olit melko mukava" Bill totesi ja kuulin naksahduksen viereltäni. Sen verran tiesin, että hän oli juuri ottanut varmistimen pois päältä.
Annoin nyt itselleni luvan panikoida. Bill epäilemättä voisi ampua minut surutta..
"Niimpä. Olisimmepa tavanneet kolme vuotta sitten. Meistä olisi tullut aika hyvä tiimi" Harry sanoi ja hymyili melkein pilkallisesti.
"Nohh minkäs sille tekee.. Mitäs meinasit nyt? Pomosi varmaan suuttuu jos tyttö saa rautaa kalloonsa" Bill hymähti.
"Haluatko todella ampua hänet?" Harry kysyi, katsahtaen silmiini hetken ajan.
"Jos ei muu auta. Tällä alalla ei pärjää luovuttamalla" Bill vastasi ja painoi asetta voimakkaammin päätäni vasten.
"Joten joko päästät meidät menemään tai-" Bill aloitti, mutta terävä laukaus keskeytti hänet. Tunsin kevyen ilmavirran viuhahtavan ohitseni ja iskeytyvän Billin kehoon.






Sori että kesti!!:D joohh tää ficci on iha lopussa jo, mut oon suunnitellu jo seuraavaa! Se tulee olemaan taas tämmönen mun tapanen, ehkä pikkusen lisää fantasiaa, mut ei mitää isoo xD ja tarviin siihen taas jonku pojista! Liamia ei voi sanoo koska se on jo siinä xD joku toinen tulee pääosaan! Se on aika semmonen synkän oloinen, mutta eiköhän kaikki pojat sais mahutettua siihen osaan xD sanokaa vaa kenet haluutte nii katon kuka ois suosituin+oma mielipide xD

Ja heeeiii yks asia mistä oon jotenki ylpee (?) on se että monet sanoo et ne tykkää siitä että mun ficit on erilaisia ku yleensä! Se on itseasissa just sitä mihin mä oon pyrkiny, koska en ite tykkää lukee ficcejä joissa ei tapahu mitää ja ne on semmosii iha samanlaisii ideoiltaan xD ne vaa on jotenki nii korneja ja hölmön tuntusii ku oon tämmönen action friikki!xD nii elikkä juu se merkkaa paljon!! Kiitos taas vaihteeks ihan vaa teiän olemassa olosta!xD <3 <-stoori