Desperation part 2

Lily:
Tuntui kuin veden lämpötila olisi laskenut miinuksen puolelle. Kylmänväristys pyyhki ylitseni ja hitaasti käännyin katsomaan jähmettynyttä veljeäni. Liamin kasvot olivat täysin ilmeettömät. Aina niin pehmeät silmät tuijottivat nyt lasittuneina rantaan päin...
"L-Liam..? Ei kai-?" Ääneni kuulosti niin heikolle, että se olisi voinut murtua koska vain. Enkä ehtinyt edes sopertaa lausetta loppuun kun Liam oli jo lähtenyt juoksemaan rantaan, veden räiskyessä hänen ympärillään.
Pinkaisin hänen peräänsä niin nopeasti kuin pystyin. Hengitykseni tuntui katkeilevan ja se teki juoksemisesta tuskallista. Mutta en välittänyt siitä.

"Amanda, soita ambulanssi!"
"Onko se oikeasti ruumis?"
"Missä!? En nää!"
"Äiti, mitä tapahtuu?"
Melkein tönin tieni hätäisen väkijoukon läpi. Kaikki näyttivät järkyttyneiltä ja muutama nainen itki.
Liam oli pysähtynyt siihen kohtaan missä hiekka muuttuu nurmikoksi ja metsäksi. Hän katsoi kun kaksi miestä nostivat velttoa miehen ruumista rantapusikosta.
Pysähdyin hänen viereensä enkä osannut kuin tuijottaa. Tunnistin hänet heti... Tumma hiuspehko oli märkänä liimaantunut hänen oudon kalpeisiin kasvoihinsa. Vahvat käsivarret joiden varassa olin roikkunut ja nukkunut, olivat nyt veltot ja elottomat...

"Ei tunnu pulssia! Mike, elvytä häntä! Minä menen opastamaan ambulanssin tänne" toinen miehistä käski topakasti kun he laskivat isän maahan.
Liam liikahti meistä ensimmäisenä.
Hän harppoi isän luo ja laskeutui polvilleen hänen päänsä viereen. Hän sanoi hiljaa jotain elvyttävälle miehelle joka siirtyi ja Liam otti tehtävän hoidettavakseen.

Myöhemmin kaduin sitä että vain tuijotin. Mutta en yksinkertaisesti saanut jalkojani liikkeelle enää. Näin Liamin epätoivoiset kasvot kun hän huomasi, ettei elvytyksestä tullut mitään. Silloin liikahdin tahtomattani. Polveni pettivät ja tipahdin istualteni hiekalle. Tunsin kuinka vartaloni alkoi täristä, alkaen kämmenistä. En pystynyt enää hallitsemaan itseäni, vaan itkin täysin holtittomasti.

Sen jälkeen en enää muistanut paljoakaan. Ambulanssi tuli ja ensihoitajat veivät hänet pois. Joku ilmeisesti vei minut ja Liamin kotiin sillä seuraava hetki jonka muistan kunnolla, oli kun heräsin aamu aurinkoon sängyssäni. En vain tuntenut sen lämpöä ihollani...


Yksi vuosi myöhemmin:
Lily:
Räpyttelin silmiäni hitaasti, tuntiessani tutun painon silmäluomissa. Päässäni pyöri ja tuntui kuin olisin pyörinyt karusellissä liian pitkään. Kova lattia allani tuntui pyörivän. Olin kyllä jo tottunut tähän tunteeseen... Onneksi en tälläkertaa ottanut yliannostusta..
Hitaasti nostin päätäni ja katselin silmiä siristäen ympärilleni. Olin yksin syrjäisellä kujalla. Tai no juuri nyt olin yksin.. Eilen paikka oli ollut täynnä diilereitä ja porukkaa..
Nousin hitaasti istumaan ja jo siinä vaiheessa tuntui, että maailma heitti kärrynpyörän. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja keskityin hengittämiseen. Joskus se auttoi.
Muutaman minuutin kuluttua olin jo päässyt seisaalleni ja pääni tuntui hieman selvemmälle. Katselin kujaa päästä päähän ja näin pojan retkottavan parinkymmenen metrin päässä minusta. Hänellä taisi olla yhtä huono viinapää kuin minulla. Paitsi, että otin jotain muutakin eilen illalla...

Lähdin hoipertelemaan kohti kotia. Reitti oli kohtalaisen yksinkertainen, mikä oli hyvä. Minusta kyllä tuntui, että olin telonut polveni eilen. Sen verran nihkeälle tummien farkkujeni polven kohta oli. Toivottavasti ei olisi iso haava..

"Sieltähän se pikkuhuora tulee. Taisi olla villi yö" Brit tervehti koleasti kun raahauduin eteiseen. En tälläkertaa vaivautunut vastamaan. Tiesin jo kokemuksesta, että tässä tilassa ei kannattanut haastaa riitaa. Puoliksi revin mustan nahkatakin päältäni ja annoin sen tippua maahan. Jätin kengät jalkaan koska en uskaltanut kumartua. Tasapainoni ei ollut huippukunnossa juuri nyt.
Yläkerrassa törmäsin, kirjaimellisesti, Liamiin. Hän väläytti vinon hymyn ja jatkoi matkaansa. Jostain syystä hän kesti huumeita minua paremmin.. Tai ehkä koska hän oli isompi kuin minä..
Menin vessaan ja jäin tuijottamaan itseäni lavuaarin peilistä. Tumma meikkini oli sotkeutunut ja valunut pitkin poskiani. Ehkä olin itkenyt eilen? Lisäksi silmäni punoittivat mikä näytti melko kaamealle... Hiukseni olivat kuten aina. Ne sojottivat sotkuisina ja piikikkäinä joka suuntaan. Olin leikannut pitkät kutrini keittiösaksilla vuosi sitten. Ne olivat nyt kasvaneet hiukan, ylettyivät jo melkein hartioihini märkinä...
Muutaman tunnin kuluttua, kun heräsin nokosiltani, aloin olla selvin päin. Kiskoin tahriutuneet vaatteet pois ja kävin suihkussa. Samalla huomasin polven haavan. Se oli rosoinen ja melko syvä, ei kuitenkaan pahin minkä olen nähnyt. Kipu alkoi kasvoi sitä enemmän mitä selvemmäksi pääni tuli.
Siinä oli yksi syy miksi heräsin aamuisin kaduilla. Huumeet ja känni veivät menneisyyden kivut pois. En muistanut mitään, en tuntenut mitään. Pidin siitä tunteesta...





Yaaaaay huomenna on mun synttärit xD sweet 16!! Tuleepa vanha olo O.O enää 14 vuotta nii oon 30!!!