Desperation part 3

Lily:
"Liam? Mennäänkö me sinne?" Kysyin käheästi ja istuin alakerran sohvalle hänen viereensä. Liam istui hieman epämukavan näköisesti, pää nojaten käsivarsiin. Hän ei vastannut.
"Otitko liikaa?" Kysyin myötätuntoisesti. Liamilla oli aina jotain kamaa koska hän oli päässyt diilereiden joukkoon. Kuulemma sillä teki hyvät rahat, mutta ei hänellä yhtään minua paremmin mennyt...
"En.. Mennään vaan jos haluat." Hän vastasi matalalla äänellä, katsahtaen minua sivusilmällä. Jotakin hän oli ainakin ottanut..

Lähdimme heti autolle ja Liam käski minun ajaa, mikä oli ehkä parasta. En kylläkään ollut ajanut autoa paljoakaan, mutta hyvällä tuurilla selviäisimme rannalle ilman sakkoja.
Liam oli koko matkan ajan hiljaa, mikä sopi minulle hyvin. Oli mennyt tasan vuosi siitä kun isä kuoli. Olimme kumpikin muuttuneet niin paljon... Liam oli isoissa huumebisneksissä ja minä laitoin viimeiset säästöni kaikkeen mahdolliseen mikä sai pääni sekaisin. Mutta aina kun olin selvinpäin, mietin oliko tässä sittenkään mitään järkeä? Tiesin tuhoavani itseäni, mutta sitten taas kaikki negatiivinen täytti pääni. Asuin ihmisen kanssa joka ei sietänyt minua, en ikinä vaivautunut/jaksanut mennä kouluun eikä minulla ollut enää ystäviäkään. Mitä minä voisin muka enää hävitä?

Hyppäsin autosta ulos ja kiedoin nahkatakin tiukemmin ympärilleni. Sää oli viileä ja kolea ja vesi näytti teräksenharmaalle ja kylmälle. Mutta silti rantahietikolla muutama pikkupoika pelasi jalkapalloa shortsit jalassa.
Liam käveli kanssani vedenrajaan, samaan kohtaan mistä olimme juosseet veteen vuosi sitten.
"Ei ole muuttunut paljoakaan" Liam sanoi koruttomasti ja nosti takkinsa kauluksen ylös kylmän tuulen puhaltaessa.
"Ei niin.." Vastasin ja tajusin kuinka kuolleelta kuulostin. Minusta todella oli kadonnut kaikki se ilo ja  onni...
Yhtäkkiä punainen pallo lensi ohitsemme veteen ja pisaroita lennähti ympäriinsä. Käännyin ympäri ja näin kuinka pikkupojat olivat pysähtyneet ja katsoivat haikeasti pallonsa perään.
"Minä haen sen" Liam sanoi ja ojensi minulle takkinsa. Hän katsoi minua silmiin samalla ja näytti melkein  pahoittelevalta?
Katsoin hölmistyneenä kuinka hän kahlasi viileään veteen kengät, farkut ja t-paita päällään. Pallo oli jo uiskennellut kauemmas ja Liamin täytyisi uida sinne asti.
En pitänyt tilanteesta yhtään... Se oli kuin dejà vu..
"Onko tuo poikaystäväsi?" Yksi pojista kysyin kirkkaalla äänellä ja ilmaantui viereeni. Katsoin häntä ja kohtasin hänen hymyilevät kasvonsa.
"Öh ei. Hän on veljeni" vastasin ja yritin hymyillä, mutta tuntui että näytin vain pelottavalle..
"Aijaa. Hän on tosi kiltti kun hakee pallon!" Poika hymyili taas ja katsoi veteen päin.
Seurasin hänen katsettaan ja huomasin kuinka punainen pallo kellui rantaan päin. Pojat hurrasivat ja yksi heistä varovasti nouti sen.
"Liam!" Huusin yhtäkkiä, kun tajusin etten nähnyt häntä. Ääneni kajahti hiljaisuudessa kovana ja epätoivoisena. Haravoin jokea katseellani ja pulssini kiihtyi joka sekunti.
Ei kuulunut vastausta...

"Soita ambulanssi!" Käskin vieressäni seisovaa poikaa ja astuin rantaveteen. Kenkäni täyttyivät heti kylmästä vedestä ja kylmänväristykset kiirivät ylös jalkojani.
"Liam!!" Huusin uudestaan, ottaen muutamia askelia syvemmälle. Pahimmat pelkoni sumensivat aivojani ja aloin paniikissa kahlata syvemmälle, edelleen kutsuen.
Mutta mistään ei kuulunut mitään ääniä, lukuunottamatta sydämeni kiihkeää sykettä joka kaikui korvissani.
Hitaasti aloin turtua. Jalkani lakkasivat liikkumasta kun olin vyötärön syvässä vedessä. Seisoin vain siellä ja totuus alkoi valjeta. Isä oli poissa. Liam oli poissa. Ja toivoin että olisin itsekkin poissa.




Heheh juu kiitos vielä kaikille onnittelijoille!xD täytyy myöntää että toivon etten saa lapsenlapsia kohta!xD nyt muuten alko häiritä että kun tää ficci on tämmönen synkkä ja traaginen nii sitte heti sen jälkee mä lörpöttelen synttäreistä ja kaikesta muusta xD tyhmän näköstä!