Heeei... :D
Siitä onkin menny jo 2 vuotta kun viimeksi tänne kirjottelin. Syy siihen, että kirjoittelu loppui niin yhtäkkiä oli se, että en päässyt kirjautumaan tänne sisään. Nyt kuitenkin ihan huvikseni yritin ja kappas, pääsin sisään :D
En usko, että kukaan lukee tätä blogia enää mutta jos joku eksyy tänne niin... Moi :D
sunnuntai 15. tammikuuta 2017
torstai 22. lokakuuta 2015
Dear Samsung & Google :)
Elikkä homman nimi on se, että mun tabletti ei oo nyt viime päivinä suostunu yhteistyöhön mun kanssa. Se alko maanantaina kun koulussa päätin vihdoin päivittää sen. (Ne joilla sattuu olemaan Samsungin tabletti ja ootte päivittäny sen lähi aikoina: HJÄLP) Se ohjelmistopäivitys meni ihan normaalisti, mutta sitten kun käynnistin sen uudestaan kaikki meni päin helevettiä.
Tähän näytölle ilmestyy koko ajan ilmotus: "Google Play Palvelut on pysäytetty." ja semmoseen Googlen netti osotteeseen viittaava juttu. Ne tulee koko ajan ja siinä alareunassa on vaihtoehot: ok ja ilmoita. Tein ilmotuksen mutta eihän siitä mitään hyötyy oo ollu.
LISÄKSI
Youtube ei toimi. Oon ollu kuolleena jo kolme päivää.
Elikkä tässä on syy miksi sitä uutta osaa ei oo tullu. Periaatteessa pystyn kirjottamaan, mutta noi ruudulle pamppaavat ilmotuksen häiritsee ihan järkyttävästi ja se saa aina ohjelmat lagaamaan -.- mutta siis joo, yritän selvittää tän ja jos ei toimi, joudun varmaa kirjottaa seuraavan kerran kännykällä!
sunnuntai 4. lokakuuta 2015
The Opposite part 41
Jeanna:
Seuraavan kahden tunnin aikana tapahtui paljon mutta olin niin väsynyt, että äiti melkein raahasi minua mukanaan. Lähdimme heti ensimmäiseksi sairaalaan missä murtunut käteni kuvattiin ja kipsattiin. Sitten menimme käymään poliisilaitoksella perumassa kaikki etsintäkuulutukset, jotka äiti ja isä olivat minusta tehneet. Nähdessäni kuinka paljon he olivat tehneet löytääkseen minut, sai oloni vaivaantuneeksi.
"Jeanna..", äiti katsahti minuun kun olimme ajamassa takaisin kotiin. "Minä ja isäsi haluamme sinun tietävän, että voit aina puhua meille jos sinulla oli ongelmia. Emme halua, että joudut karkaamaan kotoa tuollalailla enää."
"Ei minulla ollut mitään ongelmia.. Kaikki on hyvin. Kai minä vain tarvitsin.. omaa aikaa.", vastasin mutta valehteleminen tuntui vaikealta. Kaikki tapahtunut oli niin outoa ja uskomatonta, että se kävisi unesta. Todellista siitä teki vain höyhen taskussani.
"Yritän olla saarnaamatta koska tiedän, että olet väsynyt. Mutta valehtelit meneväsi Mindyn luo yöksi. Voitko edes kuvitella kuinka huolissaan ystäväsikin ovat olleet? Koulussasikin pidettiin päivänavaus jossa tiedotettiin katoamisestasi."
"Tämä ei toistu, okei? Minä kyllä huolehdin Mindystä ja koulusta..", huokaisin ja painoin pääni vasten kylmää ikkunaa. Kuulin äidin huokaisevan, mutta keskustelumme loppui siihen.
Myöhemmin kiipesin portaita yläkertaan puhuttuani vielä isänkin kanssa. Hän oli vihainen, mutta oli silti käyttänyt illan soittelemalla ympäri kaupunkia ja kertoen, että minut oli löydetty. Hän oli myös kertonut kuinka Joe oli itkenyt useina iltoina, mikä tuntui minusta uskomattomalta ottaen huomioon, että kyse oli samasta kakarasta joka härnäsi minua aina kun vain pystyi.
Nyt Joe kuitenkin nukkui jo omassa huoneessaan, minkä pystyin päättelemään ylätasanteelle kuuluvasta vaimeasta kuorsauksesta. Kävin nopeasti suihkussa, mikä oli kipsin kanssa turhauttavaa, minkä jälkeen pääsin vihdoin omaan huoneeseeni.
Kaikki näytti täysin samalta kuin lähtiessäni, mutta nyt Harryn tilalla oli Zayn. Hän istui sängylläni ilman paitaa, vain mustat farkut jalassaan. Huomioni kuitenkin kiinnittyi hänen mudasta puhtaisiin kasvoihin.
"Kävitkö suihkussa?", tervehdin ja istahdin kylpytakki päällä hänen viereensä.
"Livahdin heti veljesi jälkeen. Isäsi tuskin huomasi mitään.", hän vastasi ja hieroi väsyneen oloisena kasvojaan.
"Hyvä.. Oletko kuullut mitään muista?"
"En.. Mutta lähden etsimään heti huomenna.", Zayn huokaisi ja oikaisi itsensä sängylleni, siivet reunan yli roikkuen.
"Ajattelitko nukkua täällä?", kysyin kulmat koholla, mutta olin hyvilläni. En haluaisi olla yksin.
"Ajattelin. Älä huoli, tuossa on sopivasti tilaa sinullekin.", hän mumisi vastauksen silmät kiinni ja nyökkäsi seinään päin, eli sängyn vapaaseen puoleen.
"Kunhan et tiputtele höyheniä ympäri huonettani.", nousin seisomaan ja otin valkoisen sulan kylpytakin taskusta. Se oli edelleen sateesta kostea, mutta asetin sen yöpöydälle. Minulle tuli haikea olo sitä katsellessa, mutta nielin kyyneleeni. Harry kuoli sankarina ja hän oli varmasti pelastanut henkeni useammankin kerran, ilman että itse sitä olin huomannut.
Könysin sänkyyn kylpytakki päällä, sillä olin liian laiska vaihtamaan pyjamaa päälleni. Zayn kohteliaasti levitti peiton päällemme ja välillemme laskeutui hiljaisuus. Minulla ei ollut vaivaantunut olo, sillä Zayn tuntui tutulta ja turvalliselta vaikka välillämme oli tapahtunut paljon.
"Kuule... Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa..", mumisin yhtäkkiä ja näin kuunvalossa Zaynin avaavan silmänsä.
"Kuulostaa vakavalta."
"Miten olet ottanut tatuointisi?"
Zayn tyrskähti naurusta ja huokaisi helpotuksesta.
"Tuo ei ollut sitä mitä odotin.", hän hymähti. "Mutta totta puhuen suurimman osan olen piirtänyt itse. Taivaassa ei ole tatuointivälineitä, mutta monet ovat salaa hankkineet sellaisia täältä. Yksi kaverini, Chris, on taitava tatuoimaan ja tekee niitä hommia paljon vapaa-ajallaan."
"Käy järkeen.", haukottelin ja Zayn sulki taas silmänsä.
"Joko on aika nukkua?", hän kysyi ja nyökkäsin vaikkei hän sitä nähnytkään.
"Joo.. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Seuraavan kahden tunnin aikana tapahtui paljon mutta olin niin väsynyt, että äiti melkein raahasi minua mukanaan. Lähdimme heti ensimmäiseksi sairaalaan missä murtunut käteni kuvattiin ja kipsattiin. Sitten menimme käymään poliisilaitoksella perumassa kaikki etsintäkuulutukset, jotka äiti ja isä olivat minusta tehneet. Nähdessäni kuinka paljon he olivat tehneet löytääkseen minut, sai oloni vaivaantuneeksi.
"Jeanna..", äiti katsahti minuun kun olimme ajamassa takaisin kotiin. "Minä ja isäsi haluamme sinun tietävän, että voit aina puhua meille jos sinulla oli ongelmia. Emme halua, että joudut karkaamaan kotoa tuollalailla enää."
"Ei minulla ollut mitään ongelmia.. Kaikki on hyvin. Kai minä vain tarvitsin.. omaa aikaa.", vastasin mutta valehteleminen tuntui vaikealta. Kaikki tapahtunut oli niin outoa ja uskomatonta, että se kävisi unesta. Todellista siitä teki vain höyhen taskussani.
"Yritän olla saarnaamatta koska tiedän, että olet väsynyt. Mutta valehtelit meneväsi Mindyn luo yöksi. Voitko edes kuvitella kuinka huolissaan ystäväsikin ovat olleet? Koulussasikin pidettiin päivänavaus jossa tiedotettiin katoamisestasi."
"Tämä ei toistu, okei? Minä kyllä huolehdin Mindystä ja koulusta..", huokaisin ja painoin pääni vasten kylmää ikkunaa. Kuulin äidin huokaisevan, mutta keskustelumme loppui siihen.
Myöhemmin kiipesin portaita yläkertaan puhuttuani vielä isänkin kanssa. Hän oli vihainen, mutta oli silti käyttänyt illan soittelemalla ympäri kaupunkia ja kertoen, että minut oli löydetty. Hän oli myös kertonut kuinka Joe oli itkenyt useina iltoina, mikä tuntui minusta uskomattomalta ottaen huomioon, että kyse oli samasta kakarasta joka härnäsi minua aina kun vain pystyi.
Nyt Joe kuitenkin nukkui jo omassa huoneessaan, minkä pystyin päättelemään ylätasanteelle kuuluvasta vaimeasta kuorsauksesta. Kävin nopeasti suihkussa, mikä oli kipsin kanssa turhauttavaa, minkä jälkeen pääsin vihdoin omaan huoneeseeni.
Kaikki näytti täysin samalta kuin lähtiessäni, mutta nyt Harryn tilalla oli Zayn. Hän istui sängylläni ilman paitaa, vain mustat farkut jalassaan. Huomioni kuitenkin kiinnittyi hänen mudasta puhtaisiin kasvoihin.
"Kävitkö suihkussa?", tervehdin ja istahdin kylpytakki päällä hänen viereensä.
"Livahdin heti veljesi jälkeen. Isäsi tuskin huomasi mitään.", hän vastasi ja hieroi väsyneen oloisena kasvojaan.
"Hyvä.. Oletko kuullut mitään muista?"
"En.. Mutta lähden etsimään heti huomenna.", Zayn huokaisi ja oikaisi itsensä sängylleni, siivet reunan yli roikkuen.
"Ajattelitko nukkua täällä?", kysyin kulmat koholla, mutta olin hyvilläni. En haluaisi olla yksin.
"Ajattelin. Älä huoli, tuossa on sopivasti tilaa sinullekin.", hän mumisi vastauksen silmät kiinni ja nyökkäsi seinään päin, eli sängyn vapaaseen puoleen.
"Kunhan et tiputtele höyheniä ympäri huonettani.", nousin seisomaan ja otin valkoisen sulan kylpytakin taskusta. Se oli edelleen sateesta kostea, mutta asetin sen yöpöydälle. Minulle tuli haikea olo sitä katsellessa, mutta nielin kyyneleeni. Harry kuoli sankarina ja hän oli varmasti pelastanut henkeni useammankin kerran, ilman että itse sitä olin huomannut.
Könysin sänkyyn kylpytakki päällä, sillä olin liian laiska vaihtamaan pyjamaa päälleni. Zayn kohteliaasti levitti peiton päällemme ja välillemme laskeutui hiljaisuus. Minulla ei ollut vaivaantunut olo, sillä Zayn tuntui tutulta ja turvalliselta vaikka välillämme oli tapahtunut paljon.
"Kuule... Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa..", mumisin yhtäkkiä ja näin kuunvalossa Zaynin avaavan silmänsä.
"Kuulostaa vakavalta."
"Miten olet ottanut tatuointisi?"
Zayn tyrskähti naurusta ja huokaisi helpotuksesta.
"Tuo ei ollut sitä mitä odotin.", hän hymähti. "Mutta totta puhuen suurimman osan olen piirtänyt itse. Taivaassa ei ole tatuointivälineitä, mutta monet ovat salaa hankkineet sellaisia täältä. Yksi kaverini, Chris, on taitava tatuoimaan ja tekee niitä hommia paljon vapaa-ajallaan."
"Käy järkeen.", haukottelin ja Zayn sulki taas silmänsä.
"Joko on aika nukkua?", hän kysyi ja nyökkäsin vaikkei hän sitä nähnytkään.
"Joo.. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Koeviikko oli ja meni, enkä oikeestaa voi sanoa että hyvin meni! Mutta maanantaina alkaa uus jakso ja mulla on joka päivä kouluu 8-16... paitsi perjantaina loppuu sentään 14:20!:D en oota innolla, kun mulla on vielä yhtäaikaa matikkaa, ruotsia ja enkkua..
Mutta juu, mitä teille ihan tällee yleisesti ottaen kuuluu?:D
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
The Opposite part 40
Zayn:
Tuijottaessani Harryn elotonta ruumista syyllisyys iski minuun kovempaa kuin koskaan ennen. Tämä oli kaikki minun syytäni. Olin satuttanut häntä ja tehnyt hänestä heikomman kuin normaalisti. Ja kaiken lisäksi olin ollut töykeä ja vihainen hänellä tämän koko ajan... Harry ei todellakaan ansainnut sitä.
Minun täytyi kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni. Harryn viimeinen toive oli, että pitäisin Jeannasta huolta. En voisi pilata tätä nyt.
Nostin päätäni ja kohtasin Jeannan ilmeettömät kasvot. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvoksissa ja hänen litimärkiä kasvojaan raidoittivat veri ja muta rannut. En tosin uskonut, että itse näytin yhtään paremmalta..
"Hei... Meidän pitäisi mennä.", sanoin vihdoin tosiasian ääneen ja nousin hitaasti seisaalleni.
"M-Me emme voi jättää häntä tähän!", Jeanna vastasi vapisten, mutta loi silti hyvinkin ärsyyntyneen katseen minuun.
Olin juuri aikeissa vastata, mutta Harryn ruumis alkoi yhtäkkiä hohtaa ja hitaasti muuttaa muotoa. Minä tiesin mistä oli kyse, mutta Jeanna jähmettyi paikalleen näyttäen nyt pelokkaalta.
"Zayn? Mitä tapahtuu?", hän kysyi mutta näki heti vastauksen. Harryn ruumis katosi valon välähdyksessä, eikä litimärkään maahan jäänyt mitään muuta kuin valkoinen sulka. Ja se tarkoitti, että Harry oli kokonaan poissa.
Jeanna:
Kurottauduin varovasti nostamaan sulan maasta ja päätin heti mielessäni, etten koskaan heittäisi sitä pois. Minusta tuntui pahalta, mutta päätin samalla etten enää itkisi. Minun pitäisi nyt pysyä vahvana ja huolehtia, että pääsemme Zaynin kanssa suojaan.. Voisin surra lisää myöhemmin.
"Oletko kunnossa?", Zayn kysyi ja tunsin hänen kätensä olallani. Huokaisin ja hitaasti nousin seisaalleni. Heti ensiksi ajattelin, että kaikki oli kuin olikin kunnossa mutta sitten murtunut käsi sai minut sävähtämään kivusta. Yritin parhaani mukaan pitää sen liikkumattomana, mutta ilman mitään tukea se ei onnistunut.
"Joo, kaikki hyvin... Meidän pitäisi etsiä joku suoja.", vastasin hampaideni lomasta, mutta Zayn käänsi hellästi minut itseään kohti.
Hän oli aivan litimärkä ja kurainen, mutta ihmeekseni hänen kasvonsa olivat tyynet.
"Kätesi.. Se murtui, eikö vain? Pidä sitä näin.", hän ohjeisti ja asetti terveen käteni toisen käden alle, tukemaan sitä kyynerpäästä. Se helpotti hieman, mutta tiesin jo että liikkuminen tulisi sattumaan.
"Pystytkö sinä pitämään.. sitä kädessäsi? Voin pidellä sitä jos tahdot.", Zayn kysyin vaivaantuneena ja osoitti sulkaa, jota puristin terveessä kädessäni kahden sormen välissä. Asento ei ollut hyvä, mutta pudistin silti päätäni.
"Ei tarvitse.. kiitos."
Zayn nyökkäsi ja kääntyi katsomaan ympärillensä.
"Tuolla on iso polku. Ja meidän pitäisi olla lähellä kotiasi. Tunnistatko yhtään missä voisimme olla?"
"Tuo on kai pururata.. Sellainen kulkee melko läheltä kotikatuani. Lähdetään kulkemaan sitä pitkin oikealle.", sanoin hetken pohdittuani asiaa. Zayn nyökkäsi taas ja lähdimme kävelemään hitaasti vieretysten kohti pururataa.
Muutaman sadan metrin jälkeen tulimme valaistulle asuinalueelle ja tiesin tarkalleen missä olimme. Sateen läpi erotin oman kotitaloni muiden seasta ja helpotus pyyhkäisi ylitseni. Pääsisin vihdoin takaisin kotiin, omaan sänkyyn ja perheeni luo..
Ilahduttavan mielikuvani katkaisi kuitenkin kirkkaan valon välähdys ja kova huuto. Hätkähtäen käännyimme Zaynin kanssa ympäri ja näimme kahden poliisin juoksevan meitä kohti taskulamput välkkyen.
"Zayn... Sinun pitäisi mennä.." , mumisin suupielestäni, mutta Zayn huokaisi.
"He ovat jo nähneet minut. Eivätkä he sitä paitsi näe siipiäni... Kai."
"Mene nyt. Mutta tule takaisin myöhemmin."
"Hyvä on, älä hermostu.. Tulen ikkunan kautta.", hän pyöräytti silmiään ja yhdessä hujauksessa hän katosi harmaalle taivaalle.
"Pysy paikallasi!", toinen poliiseista, keski-ikäinen viiksivallu, huohotti kun he vihdoin saavuttivat minut.
"En edes yrittänyt liikkua..", huomautin totuudenmukaisesti, mutta nuorempi poliisi jolla oli sateen täplittämät silmälasit ja kalju pää, katseli minua epäilevästi.
"Se toinen pakeni. Minä näin sen.", hän tokaisi vanhemmalle miehelle, joka nojasi polviinsa raskaasti huohottaen.
"Stephen, täällä ei ollut ketään muuta kuin tyttö. Ja laita se ase pois, herran tähden!", mies tiuskaisi takaisin ja suoristi selkänsä, tiiraillen minua kulmat kurtussa.
"Oletko sinä Jeanna?", hän kysyi samalla kun Stephen tunki aseen vastentahtoisesti takaisin koteloon.
"Kyllä? Etsittekö minua?"
"Taivaan vallat, koko kaupungin poliisivoimat ovat etsineet sinua, nuori neiti, jo monta päivää! Ajatella, että sinut löydetään kotikadultasi.", mies naurahti huojentuneen kuuloisesti ja kääntyi puhumaan Stephenille.
"Ilmoita asemalle, että tyttö löytyi. Ja hae samalla auto lähemmäs. En juokse enää tuollaista matkaa.."
Stephen kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti autoa, puhuen samalla radiopuhelimeensa. Viiksivallu katseli minua arvioivasti ja kohotti toista kulmaansa.
"Aikamoinen karkumatka, sanonpahan vaan. Et usko miten huolissaan vanhempasi ovat olleet. Hyvä ettei itse presidentille ole soitettu ja laitettu koko maata hälytystilaan!", hän hörähti omalle jutulleen ja yritin hymyillä kohteliaasti.
"He varmasti helpottuvat nyt."
"Siitä ei ole epäilystäkään! Ettet vaan ole ollut pahoilla teillä?"
"En.. Tarvitsin vain vähän omaa aikaa, siinä kaikki."
Hetken kuluttua Stephen ajoi auton luoksemme ja Viiksivallu auttoi minut takapenkille. Matkaa talolle ei ollut paljoa, mutta autossa istuminen tuntui hyvältä kävelemisen ja käden kannattelun jälkeen. Katselin ikkunasta ulos kunnes pysähdyimme valastuin kotini eteen. Kaikki autot olivat parkissa ja keittiön, sekä olohuoneen ikkunassa paloivat valot. Todennäköisesti kaikki olivat siis kotona.
Tunsin oloni hermostuneeksi kun kävelin kohti etuovea kahden poliisin välissä. Miten voisin selittää poissa oloni vanhemmilleni? Olin sanonut meneväni yökylään, mutta he varmasti olivat jo huomanneet sen olevan valhetta.. Hengitin syvään kun Stephen painoi ovikelloa. Kuului askeleita ja ovi avautui, melkein sokaisten minut valoisuudellaan. Kuulin selvästi äidin kiljaisevan ja pian olin puristunut vasten hänen lämmintä rintaansa.
Lievää epäaktiivisuutta ilmassa mut I'm still aliveee. En muuten tiiä oonko maininnu, että mulla oli borrelioosi joskus 4 vuotta sitte? No kummiski, sen jälkee mua ei oo koskaa purru punkki, mut nyt (viime torstaina oikeestaan) kesken liikka tunnin huomasin et mun nilkassa oli semmonen pikku paskiainen! Noh, mulla on semmonen pikkuruinen punkki-fobia (kaikki joilla on ollut borrelioosi voi varmaan samaistua) mut otin sen silti irti! Mutta nyt, kaks päivää myöhemmin mun nilkka on turvonnu ja se purema kohta on kipee! En tiiä voiko se olla allerginen reaktio vain oonko mä kuolemassa.
Ainiin, sori kaikille, HE'S DEAD
Tuijottaessani Harryn elotonta ruumista syyllisyys iski minuun kovempaa kuin koskaan ennen. Tämä oli kaikki minun syytäni. Olin satuttanut häntä ja tehnyt hänestä heikomman kuin normaalisti. Ja kaiken lisäksi olin ollut töykeä ja vihainen hänellä tämän koko ajan... Harry ei todellakaan ansainnut sitä.
Minun täytyi kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni. Harryn viimeinen toive oli, että pitäisin Jeannasta huolta. En voisi pilata tätä nyt.
Nostin päätäni ja kohtasin Jeannan ilmeettömät kasvot. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvoksissa ja hänen litimärkiä kasvojaan raidoittivat veri ja muta rannut. En tosin uskonut, että itse näytin yhtään paremmalta..
"Hei... Meidän pitäisi mennä.", sanoin vihdoin tosiasian ääneen ja nousin hitaasti seisaalleni.
"M-Me emme voi jättää häntä tähän!", Jeanna vastasi vapisten, mutta loi silti hyvinkin ärsyyntyneen katseen minuun.
Olin juuri aikeissa vastata, mutta Harryn ruumis alkoi yhtäkkiä hohtaa ja hitaasti muuttaa muotoa. Minä tiesin mistä oli kyse, mutta Jeanna jähmettyi paikalleen näyttäen nyt pelokkaalta.
"Zayn? Mitä tapahtuu?", hän kysyi mutta näki heti vastauksen. Harryn ruumis katosi valon välähdyksessä, eikä litimärkään maahan jäänyt mitään muuta kuin valkoinen sulka. Ja se tarkoitti, että Harry oli kokonaan poissa.
Jeanna:
Kurottauduin varovasti nostamaan sulan maasta ja päätin heti mielessäni, etten koskaan heittäisi sitä pois. Minusta tuntui pahalta, mutta päätin samalla etten enää itkisi. Minun pitäisi nyt pysyä vahvana ja huolehtia, että pääsemme Zaynin kanssa suojaan.. Voisin surra lisää myöhemmin.
"Oletko kunnossa?", Zayn kysyi ja tunsin hänen kätensä olallani. Huokaisin ja hitaasti nousin seisaalleni. Heti ensiksi ajattelin, että kaikki oli kuin olikin kunnossa mutta sitten murtunut käsi sai minut sävähtämään kivusta. Yritin parhaani mukaan pitää sen liikkumattomana, mutta ilman mitään tukea se ei onnistunut.
"Joo, kaikki hyvin... Meidän pitäisi etsiä joku suoja.", vastasin hampaideni lomasta, mutta Zayn käänsi hellästi minut itseään kohti.
Hän oli aivan litimärkä ja kurainen, mutta ihmeekseni hänen kasvonsa olivat tyynet.
"Kätesi.. Se murtui, eikö vain? Pidä sitä näin.", hän ohjeisti ja asetti terveen käteni toisen käden alle, tukemaan sitä kyynerpäästä. Se helpotti hieman, mutta tiesin jo että liikkuminen tulisi sattumaan.
"Pystytkö sinä pitämään.. sitä kädessäsi? Voin pidellä sitä jos tahdot.", Zayn kysyin vaivaantuneena ja osoitti sulkaa, jota puristin terveessä kädessäni kahden sormen välissä. Asento ei ollut hyvä, mutta pudistin silti päätäni.
"Ei tarvitse.. kiitos."
Zayn nyökkäsi ja kääntyi katsomaan ympärillensä.
"Tuolla on iso polku. Ja meidän pitäisi olla lähellä kotiasi. Tunnistatko yhtään missä voisimme olla?"
"Tuo on kai pururata.. Sellainen kulkee melko läheltä kotikatuani. Lähdetään kulkemaan sitä pitkin oikealle.", sanoin hetken pohdittuani asiaa. Zayn nyökkäsi taas ja lähdimme kävelemään hitaasti vieretysten kohti pururataa.
Muutaman sadan metrin jälkeen tulimme valaistulle asuinalueelle ja tiesin tarkalleen missä olimme. Sateen läpi erotin oman kotitaloni muiden seasta ja helpotus pyyhkäisi ylitseni. Pääsisin vihdoin takaisin kotiin, omaan sänkyyn ja perheeni luo..
Ilahduttavan mielikuvani katkaisi kuitenkin kirkkaan valon välähdys ja kova huuto. Hätkähtäen käännyimme Zaynin kanssa ympäri ja näimme kahden poliisin juoksevan meitä kohti taskulamput välkkyen.
"Zayn... Sinun pitäisi mennä.." , mumisin suupielestäni, mutta Zayn huokaisi.
"He ovat jo nähneet minut. Eivätkä he sitä paitsi näe siipiäni... Kai."
"Mene nyt. Mutta tule takaisin myöhemmin."
"Hyvä on, älä hermostu.. Tulen ikkunan kautta.", hän pyöräytti silmiään ja yhdessä hujauksessa hän katosi harmaalle taivaalle.
"Pysy paikallasi!", toinen poliiseista, keski-ikäinen viiksivallu, huohotti kun he vihdoin saavuttivat minut.
"En edes yrittänyt liikkua..", huomautin totuudenmukaisesti, mutta nuorempi poliisi jolla oli sateen täplittämät silmälasit ja kalju pää, katseli minua epäilevästi.
"Se toinen pakeni. Minä näin sen.", hän tokaisi vanhemmalle miehelle, joka nojasi polviinsa raskaasti huohottaen.
"Stephen, täällä ei ollut ketään muuta kuin tyttö. Ja laita se ase pois, herran tähden!", mies tiuskaisi takaisin ja suoristi selkänsä, tiiraillen minua kulmat kurtussa.
"Oletko sinä Jeanna?", hän kysyi samalla kun Stephen tunki aseen vastentahtoisesti takaisin koteloon.
"Kyllä? Etsittekö minua?"
"Taivaan vallat, koko kaupungin poliisivoimat ovat etsineet sinua, nuori neiti, jo monta päivää! Ajatella, että sinut löydetään kotikadultasi.", mies naurahti huojentuneen kuuloisesti ja kääntyi puhumaan Stephenille.
"Ilmoita asemalle, että tyttö löytyi. Ja hae samalla auto lähemmäs. En juokse enää tuollaista matkaa.."
Stephen kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti autoa, puhuen samalla radiopuhelimeensa. Viiksivallu katseli minua arvioivasti ja kohotti toista kulmaansa.
"Aikamoinen karkumatka, sanonpahan vaan. Et usko miten huolissaan vanhempasi ovat olleet. Hyvä ettei itse presidentille ole soitettu ja laitettu koko maata hälytystilaan!", hän hörähti omalle jutulleen ja yritin hymyillä kohteliaasti.
"He varmasti helpottuvat nyt."
"Siitä ei ole epäilystäkään! Ettet vaan ole ollut pahoilla teillä?"
"En.. Tarvitsin vain vähän omaa aikaa, siinä kaikki."
Hetken kuluttua Stephen ajoi auton luoksemme ja Viiksivallu auttoi minut takapenkille. Matkaa talolle ei ollut paljoa, mutta autossa istuminen tuntui hyvältä kävelemisen ja käden kannattelun jälkeen. Katselin ikkunasta ulos kunnes pysähdyimme valastuin kotini eteen. Kaikki autot olivat parkissa ja keittiön, sekä olohuoneen ikkunassa paloivat valot. Todennäköisesti kaikki olivat siis kotona.
Tunsin oloni hermostuneeksi kun kävelin kohti etuovea kahden poliisin välissä. Miten voisin selittää poissa oloni vanhemmilleni? Olin sanonut meneväni yökylään, mutta he varmasti olivat jo huomanneet sen olevan valhetta.. Hengitin syvään kun Stephen painoi ovikelloa. Kuului askeleita ja ovi avautui, melkein sokaisten minut valoisuudellaan. Kuulin selvästi äidin kiljaisevan ja pian olin puristunut vasten hänen lämmintä rintaansa.
Lievää epäaktiivisuutta ilmassa mut I'm still aliveee. En muuten tiiä oonko maininnu, että mulla oli borrelioosi joskus 4 vuotta sitte? No kummiski, sen jälkee mua ei oo koskaa purru punkki, mut nyt (viime torstaina oikeestaan) kesken liikka tunnin huomasin et mun nilkassa oli semmonen pikku paskiainen! Noh, mulla on semmonen pikkuruinen punkki-fobia (kaikki joilla on ollut borrelioosi voi varmaan samaistua) mut otin sen silti irti! Mutta nyt, kaks päivää myöhemmin mun nilkka on turvonnu ja se purema kohta on kipee! En tiiä voiko se olla allerginen reaktio vain oonko mä kuolemassa.
Ainiin, sori kaikille, HE'S DEAD
maanantai 24. elokuuta 2015
The Opposite part 39
Jeanna:
Suustani pääsi yllättynyt huudahdus kun Harry törmäsi minuun takaapäin. En ehtinyt reagoida mitenkään vaan iskeydyin päin Zayniä ja kaaduimme kaikki kolme reunan yli.
Tuuli tarttui vartalooni heti kun tipuin ukkospilvien sekaan, enkä järkytykseltäni pystynyt muuta kuin sulkemaan silmäni. Vatsani tuntui kääntyvän solmulle, eikä sitä helpottunut täysin holtiton putoamiseni. En enää tiennyt missäpäin oli maa, niin monta volttia olin jo tahtomattani heittänyt. Olin sataprosenttisen varma, että kuolisin. En kyennyt kuin pyytämään anteeksi vanhemmiltani, jotka joutuisivat miettimään miten katoamiseni ja kuolemani liittyivät toisiinsa. Siis jos ruumiini pystytään edes tunnistamaan.
Kuitenkin yhtäkkiä tippumiseni loppui kuin seinään ja ilma karkasi keuhkoistani. Luulin hetken verran, että oli jo osunut maahan mutta sitten tunsin käsivarren vatsani ympärillä. Avasin kyynelien sumentamat silmäni ja näin yläpuolellani Zaynin, jonka siivet löivät raivokkaasti pitääkseen meidät ilmassa. Tarrasin Zaynin paitaan ja vasta sitten huomasin Harryn, jonka Zayn oli jotenkin saanut heitettyä selkäänsä, siipien väliin. Hänen päänsä roikkui Zaynin olkapäällä rentona, enkä tiennyt oliko hän tajuissaan vai ei.
"PIDÄ KIINNI!", Zayn huusi jyrähtävän ukkosen yli ja yhtäkkiä syöksyimme kohti maata. Jääkylmä sade tuntui ruoskivan kasvojani, mutta pystyi silti erottamaan maan kaiken harmauden keskeltä.
Puristin Zayniä sormet valkoisina ja keskityin puristamaan suuni kiinni etten oksentaisi. Katsoin ylös ja näin kuinka mustat siivet levähtivät auki ja vauhtimme hidastui. Helpotus vyöryi ylitseni, mutta se vaihtui kauhuun kun tuuli heitti meidät rajusti vasemmalle. Kiljuin ja kuulin Zaynin kiroavan ennen kuin syöksyimme taas alaspäin. Suljin silmäni ja valmistauduin henkisesti iskeytymään maahan.
Tuulen ulinan yli kuulin Zaynin huutavan jotain ennen kuin hän irrotti otteensa minusta. Tipahdin alas ja mätkähdin mutaiseen maahan kovan lätsähdyksen saattelemana, epäilemättä vain muutaman metrin korkeudelta. Avasin silmäni ja haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Vettä satoi kaatamalla, mutta erotin silti puiden latvoja näköpiirissäni.
Kohottauduin hitaasti kyynerpäideni varaan ja kipu iski heti vasempaan käteeni. Kohotin tärisevän käsivarteni ja näin hitaasti tummuvan mustelman. Kipu kuitenkin kertoi, että jotakin oli varmasti poikki. Vedin nopeasti henkeä ja käännyin katsomaan taakse ja huomasin parinkymmenen metrin päässä Zaynin joka oli polvillaan Harryn vierellä.
"Z-Zayn?", korahdin ja hoipertelin lähemmäs. Zayn kohotti katseensa ja hänen murtunut ilmeensä sai minut pysähtymään.
"Mitä tapahtui? Miksi-", aloitin ennen kuin katseeni osui Harryn rintaan, josta sojotti katkennut seiväs. Tumma veri oli jo tahrannut hänen paitansa rintamuksen, eikä vuotaminen näyttänyt loppuvan.
Kompuroin Harryn vierelle ja tipahdin polvilleni märkään mutaan. Kyyneleet valuivat jo valmiiksi litimärille kasvoilleni, mutta en olisi voinut välittää vähempää.
"Harry! Katso minua!", nyyhkin ja vapisevin käsin käänsin Harryn kasvot omiani päin. Tummat kiharat kehystivät hänen kasvojaan ja hän näytti melkein nukkuvalta, jos verivanaa suupielessä ei laskettu.
Mutta Harry ei reagoinut.
"Harry! Älä nyt, et jätä minua!"
"Jeanna...", Zayn mumisi mutta en kuunnellut. Ravistin Harryn olkapäitä epätoivoisesti ja yhtäkkiä hänen silmänsä raottuivat. Vihreät silmät tuijottivat tyhjää hetken ennen kuin katseemme kohtasivat ja Harryn suupielet kohosivat hieman.
"Hei.", hän sanoi matalalla, hieman kurnuttavalla äänellä.
"Harry! Kaikki on hyvin, me olemme tässä.", henkäisin helpottuneena, mutta Harry huokaisi raskaasti.
"Minulla on vahva tunne.. ettei kaikki ole hyvin. Huomaathan..", hän tuhahti sarkastisesti ja hitaasti nyökkäsi kohti seipään palasta rinnassaan.
"Harry...", nielaisin ja yritin parhaani mukaan pidätellä kyyneliä. Harry hymyili ja kohotti kätensä poskelleni.
"Älä itke. Sinä olet kunnossa, se on tärkeintä."
"En ole kunnossa jos sinä et ole.", alahuuleni alkoi vapista, mutta Harry naurahti.
"Älä huoli, Zayn pitää sinusta huolta. Toivottavasti hän... onnistuu paremmin kuin minä.", Harry yski ja verivana hänen suupielessään kasvoi. Siitä huolimatta hän hymyili mikä sai sydämeni särkymään.
"Eikö vain Zayn? Pidät hänestä huolta?"
Zayn ei saanut sanaa suustaan vaan nyökkäsi, ja Harry hymyili jälleen paljastaen hymykuoppansa.
"Näetkö? Zayn saa parhaan työn maailmassa."
"Harry... Olen niin pahoillani.", kuiskasin ja hetken mielijohteesta kumarruin alas ja suutelin Harryn verisiä huulia. Ensisuudelmamme oli täynnä epätoivoa ja surua, mutta minun oli pakko tehdä se.
"No... Ainakin saan kuolla onnellisena.", Harry mumisi ja hitaasti hänen kätensä valahti poskeltani. Tuijotin jähmettyneenä kuinka hänen silmänsä sulkeutuivat ja hänen keuhkonsa henkäisivät viimeistä kertaa. Sen jälkeen tuli hiljaista.
Suustani pääsi yllättynyt huudahdus kun Harry törmäsi minuun takaapäin. En ehtinyt reagoida mitenkään vaan iskeydyin päin Zayniä ja kaaduimme kaikki kolme reunan yli.
Tuuli tarttui vartalooni heti kun tipuin ukkospilvien sekaan, enkä järkytykseltäni pystynyt muuta kuin sulkemaan silmäni. Vatsani tuntui kääntyvän solmulle, eikä sitä helpottunut täysin holtiton putoamiseni. En enää tiennyt missäpäin oli maa, niin monta volttia olin jo tahtomattani heittänyt. Olin sataprosenttisen varma, että kuolisin. En kyennyt kuin pyytämään anteeksi vanhemmiltani, jotka joutuisivat miettimään miten katoamiseni ja kuolemani liittyivät toisiinsa. Siis jos ruumiini pystytään edes tunnistamaan.
Kuitenkin yhtäkkiä tippumiseni loppui kuin seinään ja ilma karkasi keuhkoistani. Luulin hetken verran, että oli jo osunut maahan mutta sitten tunsin käsivarren vatsani ympärillä. Avasin kyynelien sumentamat silmäni ja näin yläpuolellani Zaynin, jonka siivet löivät raivokkaasti pitääkseen meidät ilmassa. Tarrasin Zaynin paitaan ja vasta sitten huomasin Harryn, jonka Zayn oli jotenkin saanut heitettyä selkäänsä, siipien väliin. Hänen päänsä roikkui Zaynin olkapäällä rentona, enkä tiennyt oliko hän tajuissaan vai ei.
"PIDÄ KIINNI!", Zayn huusi jyrähtävän ukkosen yli ja yhtäkkiä syöksyimme kohti maata. Jääkylmä sade tuntui ruoskivan kasvojani, mutta pystyi silti erottamaan maan kaiken harmauden keskeltä.
Puristin Zayniä sormet valkoisina ja keskityin puristamaan suuni kiinni etten oksentaisi. Katsoin ylös ja näin kuinka mustat siivet levähtivät auki ja vauhtimme hidastui. Helpotus vyöryi ylitseni, mutta se vaihtui kauhuun kun tuuli heitti meidät rajusti vasemmalle. Kiljuin ja kuulin Zaynin kiroavan ennen kuin syöksyimme taas alaspäin. Suljin silmäni ja valmistauduin henkisesti iskeytymään maahan.
Tuulen ulinan yli kuulin Zaynin huutavan jotain ennen kuin hän irrotti otteensa minusta. Tipahdin alas ja mätkähdin mutaiseen maahan kovan lätsähdyksen saattelemana, epäilemättä vain muutaman metrin korkeudelta. Avasin silmäni ja haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Vettä satoi kaatamalla, mutta erotin silti puiden latvoja näköpiirissäni.
Kohottauduin hitaasti kyynerpäideni varaan ja kipu iski heti vasempaan käteeni. Kohotin tärisevän käsivarteni ja näin hitaasti tummuvan mustelman. Kipu kuitenkin kertoi, että jotakin oli varmasti poikki. Vedin nopeasti henkeä ja käännyin katsomaan taakse ja huomasin parinkymmenen metrin päässä Zaynin joka oli polvillaan Harryn vierellä.
"Z-Zayn?", korahdin ja hoipertelin lähemmäs. Zayn kohotti katseensa ja hänen murtunut ilmeensä sai minut pysähtymään.
"Mitä tapahtui? Miksi-", aloitin ennen kuin katseeni osui Harryn rintaan, josta sojotti katkennut seiväs. Tumma veri oli jo tahrannut hänen paitansa rintamuksen, eikä vuotaminen näyttänyt loppuvan.
Kompuroin Harryn vierelle ja tipahdin polvilleni märkään mutaan. Kyyneleet valuivat jo valmiiksi litimärille kasvoilleni, mutta en olisi voinut välittää vähempää.
"Harry! Katso minua!", nyyhkin ja vapisevin käsin käänsin Harryn kasvot omiani päin. Tummat kiharat kehystivät hänen kasvojaan ja hän näytti melkein nukkuvalta, jos verivanaa suupielessä ei laskettu.
Mutta Harry ei reagoinut.
"Harry! Älä nyt, et jätä minua!"
"Jeanna...", Zayn mumisi mutta en kuunnellut. Ravistin Harryn olkapäitä epätoivoisesti ja yhtäkkiä hänen silmänsä raottuivat. Vihreät silmät tuijottivat tyhjää hetken ennen kuin katseemme kohtasivat ja Harryn suupielet kohosivat hieman.
"Hei.", hän sanoi matalalla, hieman kurnuttavalla äänellä.
"Harry! Kaikki on hyvin, me olemme tässä.", henkäisin helpottuneena, mutta Harry huokaisi raskaasti.
"Minulla on vahva tunne.. ettei kaikki ole hyvin. Huomaathan..", hän tuhahti sarkastisesti ja hitaasti nyökkäsi kohti seipään palasta rinnassaan.
"Harry...", nielaisin ja yritin parhaani mukaan pidätellä kyyneliä. Harry hymyili ja kohotti kätensä poskelleni.
"Älä itke. Sinä olet kunnossa, se on tärkeintä."
"En ole kunnossa jos sinä et ole.", alahuuleni alkoi vapista, mutta Harry naurahti.
"Älä huoli, Zayn pitää sinusta huolta. Toivottavasti hän... onnistuu paremmin kuin minä.", Harry yski ja verivana hänen suupielessään kasvoi. Siitä huolimatta hän hymyili mikä sai sydämeni särkymään.
"Eikö vain Zayn? Pidät hänestä huolta?"
Zayn ei saanut sanaa suustaan vaan nyökkäsi, ja Harry hymyili jälleen paljastaen hymykuoppansa.
"Näetkö? Zayn saa parhaan työn maailmassa."
"Harry... Olen niin pahoillani.", kuiskasin ja hetken mielijohteesta kumarruin alas ja suutelin Harryn verisiä huulia. Ensisuudelmamme oli täynnä epätoivoa ja surua, mutta minun oli pakko tehdä se.
"No... Ainakin saan kuolla onnellisena.", Harry mumisi ja hitaasti hänen kätensä valahti poskeltani. Tuijotin jähmettyneenä kuinka hänen silmänsä sulkeutuivat ja hänen keuhkonsa henkäisivät viimeistä kertaa. Sen jälkeen tuli hiljaista.
sunnuntai 16. elokuuta 2015
The Opposite part 38
Jeanna:
Juoksimme kaikki Liamin perässä kuin viimeistä päivää, eikä minulla ollut aavistustakaan minne olimme menossa. Hengitin raskaasti ja yritin parhaani mukaan pysyä porukan mukana, mutta en koskaan ole ollut hyvä juoksemisessa. En kuitenkaan ollut ainut jolla oli ongelmia. Harry puristi kylkeään kulmat kurtussa, eikä hän juurikaan ollut minua nopeampi.
"Harry! Oletko kunnossa?", kysyin ja kirin hänen rinnalleen.
"Joo, älä minusta huoli.", hän puuskahti vastaukseksi ja irrotti otteen kyljestään, aivan kuin näyttääkseen ettei mikään ollut pielessä. Tiesin kuitenkin, että hänen kylkensä oli edelleen kipeä Zaynin jäljiltä. En kuitenkaan voinut tehdä asialle tällä hetkellä mitään, joten keskityin rytmin ylläpitämiseen ja hengittämiseen.
"Olemme perillä!", Zacharias tokaisi yhtäkkiä ja pysähdyimme keskelle avaraa tilaa, johon johti useita käytäviä eri puolelta. Huoneen katto oli korkealla, mutta missään ei ollut ikkunoita. Ainoa valo tuli suuresta kattokruunusta joka oli suoraan yläpuolellamme. Seinät olivat vaaleat, eikä missään näkynyt tauluja tai mitään muuta, mikä olisi saanut tilan näyttämään kutsuvammalta.
"Täällä ei ole mitään.", Niall sai sanottua lopulta, nojatessaan polviinsa.
"Ne ovat piilossa seinän sisässä. Lav, pidätkö silmällä noita käytäviä?", Liam sanoi ja käveli kiviseinän luo. Zayn ja Zacharias seurasivat häntä, mutta me muut jäimme kauemmas.
Liam otti ketjun kaulastaan ja painoi siinä olevan kiven vasten seinää. Kuului yksinkertainen naksahdus ja noin oven kokoinen pala seinästä liukui sivuun, paljastaen lasi vitriinin jonka sisässä oli isot, pikimustat siivet. Näkymä toi mieleeni ne perhostenkeräilijät jotka pitivät perhosia lasisissa laatikoissa. Erona oli vain se, että Zaynin siivet liikkuivat. Ne räpyttelivät heikosti, mutta heti kun Zayn painoi kätensä lasia vasten, ne pysähtyivät.
Zayn:
Hurja onnen tunne valtasi mieleni heti kun näin siipeni. Olin kaivannut lentämistä niin paljon, että edes mustaksi muuttunut väri ei haitannut iloani. Kohotin käteni ja avasin yhden ainoan salvan, joka piti lasikoppia kiinni. Ovi aukeni ja ojensin käteni koskettamaan mustia sulkia.
"Ne ovat kunnossa.", mumisin puoliksi itselleni mutta näin Zachariaan hymyilevän huojentuneena.
"Ainut ero entiseen on väri. Sille emme voi mitään, mutta niiden pitäisi kiinnittyä takaisin helposti."
Käännyin selin lasikoppiin ja kuulin kuinka siivet räpyttelivät itsensä vapaaksi. Ne kiinnityivät selkääni arpien kohdalle, juuri siihen mistä ne oli leikattu irti. Lämpö levisi välittömästi koko vartalooni enkä voinut muuta kuin hymyillä.
Niall naurahti helpottuneena ja käveli luokseni.
"Tuntuuko paremmalta?"
"Et arvaakkaan.", vastasin ja kuin kokeeksi räpyttelin muutaman kerran. Kenkieni kantapäät kohosivat muutaman sentin verran ja tyytyväisenä totesin, että siipeni olivat edelleen yhtä voimakkaat.
Kohotin katseeni ja näin kuinka Jeanna hymyili ja naurahti. Harry kohotti kulmiaan ja kääntyi myös katsomaan häntä.
"Mikä naurattaa?", Harry kysyi kummissaan, mutta Jeanna vain pudisti päätään.
"Olen vain niin iloinen, että meillä on joku ilon aihe.", hän hymyili enkä voinut olla vastaamatta hymyyn. Olin itsekkin iloisempi kuin pitkään aikaan.
"Voimme nauttia tästä kun olemme päässeet pois Gideonin läheltä.", Liam sanoi ja taputti olkapäätäni.
"Aivan. Neuvosto saa tiedon, että seinä on avattu joten meidän pitää kiirehtiä. Voimme yrittää lähteä takakautta, mutta sotilaat ovat varmaan jo asemissa porteilla.", Zacharias selvensi ja mielialani laski heti. Käännyin huulta purren katsomaan Liamia joka oli jo kääntynyt kannoillaan.
"Menen takaisin ja etsin Louisin. Yritän järjestää hämminkiä täällä sisällä, jotta ulkopuolella olisi helpompi liikkua.", hän sanoi ja katsoi olkansa yli meitä. Zacharias nyökkäsi ja veti minut ja Niallin mukaansa.
"Meidän pitää poistua ikkunan kautta ja sitten päästä porteille mahdollisimman nopeasti.", hän selitti ja vei meidät kaikki viereiseen käytävään. Tiesin näiden olevan yksityistiloja, mutta ketään ei ollut liikkeellä. Gideon oli ilmeisesti laittanut hätätilan päälle ja evakuoinut kaikki asukkaat muualle.
Zacharias avasi yhden huoneen oven ja kurkistettuaan sisälle, hän käski meidät sisään. Huone oli melko samanlainen kuin omani, mutta huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi ikkunaan. Se oli onneksi sen verran iso, että mahtuisimme kaikki ulos vaivatta. Ja sen lisäksi näkymä oli etupihalle.
"Meidän varmaan kannattaisi jakautua ryhmiin.", Harry ehdotti käveltyään ikkunan luo. "Mutta minä menen Jeannan kanssa.", hän lisäsi perään.
"Niin on parempi. Ottakaan te myös Zayn, niin minä menen Lavinian ja Niallin kanssa.", Zacharias päätti ja Harry avasi ikkunan selälleen.
"Odottakaa! Missä me tapaamme? Jossain maanpäällä?", Jeanna keskeytti ja jouduimme kaikki miettimään hetken.
"Jos suuntaamme kaikki kohti Jeannan kotia? Sehän on tästä pohjoiseen, lähellä mutta tarpeeksi kaukana.", Niall ehdotti ja se sopi kaikille.
"Hyvä on. Menkää te kolme oikealle ja kohti etuporttia. Me menemme kohti takapihaa.", Zacharias neuvoi vielä kerran, kun olimme jo Harry ja Jeannan kanssa ikkunalaudalla. Harry oli ottanut Jeannan syliinsä, vaikka olinkin tarjoutunut tekemään sen hänen puolestaan. Olin huolissani Harryn kyljen takia, mutta hän itse ei suostunut edes kuuntelemaan minua loppuun... Turha syyttää minua jos lentäminen ei suju kuin aikaisemmin, mumisin itselleni.
Sen kummempia miettimättä hyppäsin ikkunasta ulos ja levisin siipeni. Vain muutamalla siiven iskulla tippumiseni pysähtyi ja hymyilin tyytyväisenä kun leijuin ilmassa odottamassa kahta muuta.
Harry sanoi jotain Jeannalle ja tämä nyökkäsi. Sitten he hyppäsivät ja minun oli pakko myöntää, että Harry pysyi jopa kohtuullisen hyvin ilmassa.
Lensimme vieretysten päärakennuksen seunustaa pitkin, kohti etupihaa joka alkoi häämöttää kulman takaa. Se näytti autioilta ja ehdin jo huokaista helpotuksesta. Sitten viiltävä kipu iski oikeaan siipeeni ja hämmentyneenä näin hopeisen nuolen sojottavan sulkien seasta.
"Harry! Se on väijytys!", huusin ennen kuin aloin menettää korkeutta. Harry kääntyi katsomaan minua järkyttyneenä ja liisi kohti maata, juuri kun uusi nuolisade lensi hänen päänsä yli.
Tömähdin maahan ja kiskaisin heti nuolen irti siivestäni. Verta alkoi heti vuotamaan, mutta haava ei ollut vakava. Pääsisin lentoon, mutta siitä tulisi kivuliasta.
Tiputin nuolen maahan ja käännyin katsomaan pääovelle, joka oli suoraan edessäni. Ovet avautuivat ja sotilaita alkoi vyöryä ulos, Gideon etunenässä. Hänen katseensa osui heti minuun ja huulet vetäytyivät hymyyn.
"Zayn! Ala tulla!", Harry huusi takaani enkä epäillyt hetkeäkään. Yritin kerätä voimaa siipiini joten pinkaisin juoksuun. Harry ja Jeanna seisoivat vain muutaman kymmenen metrin päässä minusta, kumpikin tuijottaen sotilaita.
"Hypätään reunalta!", huusin ja lähdimme kaikki juoksemaan puutarhan läpi, väistellen nuolia ja keihäitä parhaamme mukaan.
Mutta portti ei tuntunut lähestyvän ollenkaan. Sotilaat sen sijaan kirivät meitä joka metrillä ja äänistä päätellen osa oli jopa ilmassa.
"Menkää te! He haluavat minut kuitenkin!", huusin epätoivoisesti tajutessani asian itsekkin. Mutta Harry tarttui hihaani ja kiskoi minut mukaansa, välittämättä sanoistani.
"Älä hulluja puhu! Me lähdemme täältä kolmestaan, halusit tai et!"
Jeanna, joka juoksi edellämme, kääntyi katsomaan olkansa yli ja yhtäkkiä hän näytti kauhistuneelta.
"Harry!", hän huusi, mutta liian myöhään. Harry notkahti ja huudahti yllättyneenä. Nuoli sojotti hänen oikeasta olkapäästään ja veri alkoi tahraamaan hänen valkoista paitaansa.
"Voi helvetti...", Harry henkäisi ja puristi olkapäätään kivun sekainen ilme kasvoillaan.
"Me olemme kohta perillä!", kannustin ja vedin nyt hitaampaa Harrya mukanani. Tulimme reunalle ja Jeanna tyrkkäsi portin auki.
Mustat sade pilvet laineilivat allemme, eikä ajatus hyppäämisestä kuulostanut enää niin hyvältä. Tosin sotilaat kuulostivat pahemmalta.
"Jeanna! Tule tänne niin minä kannan sinut!", käskin ja mukisematta Jeanna tuli viereeni, luoden pelokkaan katseen Harryyn joka oli kääntynyt katsomaan taaksemme.
Olin aikeissa vetää Jeannan viereeni, kun Harry huusi hänen nimeään. En ehtinyt kääntyä ympäri ennen kuin tunsin Harryn lennähtävän meitä päin ja kaaduimme kaikki kolme reunan yli.
No nyt tuli pitkä! Ja meni 70% akkua....
Laitoin tonne yläkulmaan kyselyn seuraavasta ficistä (jos se nyt näkyy siellä) vaikka tää ei ookkaa iha vielä loppu! Siellä on myös vaihtoehtona Larry, vaikka semmosta en ookkaa koskaan tehny. En takaa että semmonen (en oikeesti osaa xD) tulee, mutta voi äänestää nii nään mitä te taas haluaisitte!
Juoksimme kaikki Liamin perässä kuin viimeistä päivää, eikä minulla ollut aavistustakaan minne olimme menossa. Hengitin raskaasti ja yritin parhaani mukaan pysyä porukan mukana, mutta en koskaan ole ollut hyvä juoksemisessa. En kuitenkaan ollut ainut jolla oli ongelmia. Harry puristi kylkeään kulmat kurtussa, eikä hän juurikaan ollut minua nopeampi.
"Harry! Oletko kunnossa?", kysyin ja kirin hänen rinnalleen.
"Joo, älä minusta huoli.", hän puuskahti vastaukseksi ja irrotti otteen kyljestään, aivan kuin näyttääkseen ettei mikään ollut pielessä. Tiesin kuitenkin, että hänen kylkensä oli edelleen kipeä Zaynin jäljiltä. En kuitenkaan voinut tehdä asialle tällä hetkellä mitään, joten keskityin rytmin ylläpitämiseen ja hengittämiseen.
"Olemme perillä!", Zacharias tokaisi yhtäkkiä ja pysähdyimme keskelle avaraa tilaa, johon johti useita käytäviä eri puolelta. Huoneen katto oli korkealla, mutta missään ei ollut ikkunoita. Ainoa valo tuli suuresta kattokruunusta joka oli suoraan yläpuolellamme. Seinät olivat vaaleat, eikä missään näkynyt tauluja tai mitään muuta, mikä olisi saanut tilan näyttämään kutsuvammalta.
"Täällä ei ole mitään.", Niall sai sanottua lopulta, nojatessaan polviinsa.
"Ne ovat piilossa seinän sisässä. Lav, pidätkö silmällä noita käytäviä?", Liam sanoi ja käveli kiviseinän luo. Zayn ja Zacharias seurasivat häntä, mutta me muut jäimme kauemmas.
Liam otti ketjun kaulastaan ja painoi siinä olevan kiven vasten seinää. Kuului yksinkertainen naksahdus ja noin oven kokoinen pala seinästä liukui sivuun, paljastaen lasi vitriinin jonka sisässä oli isot, pikimustat siivet. Näkymä toi mieleeni ne perhostenkeräilijät jotka pitivät perhosia lasisissa laatikoissa. Erona oli vain se, että Zaynin siivet liikkuivat. Ne räpyttelivät heikosti, mutta heti kun Zayn painoi kätensä lasia vasten, ne pysähtyivät.
Zayn:
Hurja onnen tunne valtasi mieleni heti kun näin siipeni. Olin kaivannut lentämistä niin paljon, että edes mustaksi muuttunut väri ei haitannut iloani. Kohotin käteni ja avasin yhden ainoan salvan, joka piti lasikoppia kiinni. Ovi aukeni ja ojensin käteni koskettamaan mustia sulkia.
"Ne ovat kunnossa.", mumisin puoliksi itselleni mutta näin Zachariaan hymyilevän huojentuneena.
"Ainut ero entiseen on väri. Sille emme voi mitään, mutta niiden pitäisi kiinnittyä takaisin helposti."
Käännyin selin lasikoppiin ja kuulin kuinka siivet räpyttelivät itsensä vapaaksi. Ne kiinnityivät selkääni arpien kohdalle, juuri siihen mistä ne oli leikattu irti. Lämpö levisi välittömästi koko vartalooni enkä voinut muuta kuin hymyillä.
Niall naurahti helpottuneena ja käveli luokseni.
"Tuntuuko paremmalta?"
"Et arvaakkaan.", vastasin ja kuin kokeeksi räpyttelin muutaman kerran. Kenkieni kantapäät kohosivat muutaman sentin verran ja tyytyväisenä totesin, että siipeni olivat edelleen yhtä voimakkaat.
Kohotin katseeni ja näin kuinka Jeanna hymyili ja naurahti. Harry kohotti kulmiaan ja kääntyi myös katsomaan häntä.
"Mikä naurattaa?", Harry kysyi kummissaan, mutta Jeanna vain pudisti päätään.
"Olen vain niin iloinen, että meillä on joku ilon aihe.", hän hymyili enkä voinut olla vastaamatta hymyyn. Olin itsekkin iloisempi kuin pitkään aikaan.
"Voimme nauttia tästä kun olemme päässeet pois Gideonin läheltä.", Liam sanoi ja taputti olkapäätäni.
"Aivan. Neuvosto saa tiedon, että seinä on avattu joten meidän pitää kiirehtiä. Voimme yrittää lähteä takakautta, mutta sotilaat ovat varmaan jo asemissa porteilla.", Zacharias selvensi ja mielialani laski heti. Käännyin huulta purren katsomaan Liamia joka oli jo kääntynyt kannoillaan.
"Menen takaisin ja etsin Louisin. Yritän järjestää hämminkiä täällä sisällä, jotta ulkopuolella olisi helpompi liikkua.", hän sanoi ja katsoi olkansa yli meitä. Zacharias nyökkäsi ja veti minut ja Niallin mukaansa.
"Meidän pitää poistua ikkunan kautta ja sitten päästä porteille mahdollisimman nopeasti.", hän selitti ja vei meidät kaikki viereiseen käytävään. Tiesin näiden olevan yksityistiloja, mutta ketään ei ollut liikkeellä. Gideon oli ilmeisesti laittanut hätätilan päälle ja evakuoinut kaikki asukkaat muualle.
Zacharias avasi yhden huoneen oven ja kurkistettuaan sisälle, hän käski meidät sisään. Huone oli melko samanlainen kuin omani, mutta huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi ikkunaan. Se oli onneksi sen verran iso, että mahtuisimme kaikki ulos vaivatta. Ja sen lisäksi näkymä oli etupihalle.
"Meidän varmaan kannattaisi jakautua ryhmiin.", Harry ehdotti käveltyään ikkunan luo. "Mutta minä menen Jeannan kanssa.", hän lisäsi perään.
"Niin on parempi. Ottakaan te myös Zayn, niin minä menen Lavinian ja Niallin kanssa.", Zacharias päätti ja Harry avasi ikkunan selälleen.
"Odottakaa! Missä me tapaamme? Jossain maanpäällä?", Jeanna keskeytti ja jouduimme kaikki miettimään hetken.
"Jos suuntaamme kaikki kohti Jeannan kotia? Sehän on tästä pohjoiseen, lähellä mutta tarpeeksi kaukana.", Niall ehdotti ja se sopi kaikille.
"Hyvä on. Menkää te kolme oikealle ja kohti etuporttia. Me menemme kohti takapihaa.", Zacharias neuvoi vielä kerran, kun olimme jo Harry ja Jeannan kanssa ikkunalaudalla. Harry oli ottanut Jeannan syliinsä, vaikka olinkin tarjoutunut tekemään sen hänen puolestaan. Olin huolissani Harryn kyljen takia, mutta hän itse ei suostunut edes kuuntelemaan minua loppuun... Turha syyttää minua jos lentäminen ei suju kuin aikaisemmin, mumisin itselleni.
Sen kummempia miettimättä hyppäsin ikkunasta ulos ja levisin siipeni. Vain muutamalla siiven iskulla tippumiseni pysähtyi ja hymyilin tyytyväisenä kun leijuin ilmassa odottamassa kahta muuta.
Harry sanoi jotain Jeannalle ja tämä nyökkäsi. Sitten he hyppäsivät ja minun oli pakko myöntää, että Harry pysyi jopa kohtuullisen hyvin ilmassa.
Lensimme vieretysten päärakennuksen seunustaa pitkin, kohti etupihaa joka alkoi häämöttää kulman takaa. Se näytti autioilta ja ehdin jo huokaista helpotuksesta. Sitten viiltävä kipu iski oikeaan siipeeni ja hämmentyneenä näin hopeisen nuolen sojottavan sulkien seasta.
"Harry! Se on väijytys!", huusin ennen kuin aloin menettää korkeutta. Harry kääntyi katsomaan minua järkyttyneenä ja liisi kohti maata, juuri kun uusi nuolisade lensi hänen päänsä yli.
Tömähdin maahan ja kiskaisin heti nuolen irti siivestäni. Verta alkoi heti vuotamaan, mutta haava ei ollut vakava. Pääsisin lentoon, mutta siitä tulisi kivuliasta.
Tiputin nuolen maahan ja käännyin katsomaan pääovelle, joka oli suoraan edessäni. Ovet avautuivat ja sotilaita alkoi vyöryä ulos, Gideon etunenässä. Hänen katseensa osui heti minuun ja huulet vetäytyivät hymyyn.
"Zayn! Ala tulla!", Harry huusi takaani enkä epäillyt hetkeäkään. Yritin kerätä voimaa siipiini joten pinkaisin juoksuun. Harry ja Jeanna seisoivat vain muutaman kymmenen metrin päässä minusta, kumpikin tuijottaen sotilaita.
"Hypätään reunalta!", huusin ja lähdimme kaikki juoksemaan puutarhan läpi, väistellen nuolia ja keihäitä parhaamme mukaan.
Mutta portti ei tuntunut lähestyvän ollenkaan. Sotilaat sen sijaan kirivät meitä joka metrillä ja äänistä päätellen osa oli jopa ilmassa.
"Menkää te! He haluavat minut kuitenkin!", huusin epätoivoisesti tajutessani asian itsekkin. Mutta Harry tarttui hihaani ja kiskoi minut mukaansa, välittämättä sanoistani.
"Älä hulluja puhu! Me lähdemme täältä kolmestaan, halusit tai et!"
Jeanna, joka juoksi edellämme, kääntyi katsomaan olkansa yli ja yhtäkkiä hän näytti kauhistuneelta.
"Harry!", hän huusi, mutta liian myöhään. Harry notkahti ja huudahti yllättyneenä. Nuoli sojotti hänen oikeasta olkapäästään ja veri alkoi tahraamaan hänen valkoista paitaansa.
"Voi helvetti...", Harry henkäisi ja puristi olkapäätään kivun sekainen ilme kasvoillaan.
"Me olemme kohta perillä!", kannustin ja vedin nyt hitaampaa Harrya mukanani. Tulimme reunalle ja Jeanna tyrkkäsi portin auki.
Mustat sade pilvet laineilivat allemme, eikä ajatus hyppäämisestä kuulostanut enää niin hyvältä. Tosin sotilaat kuulostivat pahemmalta.
"Jeanna! Tule tänne niin minä kannan sinut!", käskin ja mukisematta Jeanna tuli viereeni, luoden pelokkaan katseen Harryyn joka oli kääntynyt katsomaan taaksemme.
Olin aikeissa vetää Jeannan viereeni, kun Harry huusi hänen nimeään. En ehtinyt kääntyä ympäri ennen kuin tunsin Harryn lennähtävän meitä päin ja kaaduimme kaikki kolme reunan yli.
No nyt tuli pitkä! Ja meni 70% akkua....
Laitoin tonne yläkulmaan kyselyn seuraavasta ficistä (jos se nyt näkyy siellä) vaikka tää ei ookkaa iha vielä loppu! Siellä on myös vaihtoehtona Larry, vaikka semmosta en ookkaa koskaan tehny. En takaa että semmonen (en oikeesti osaa xD) tulee, mutta voi äänestää nii nään mitä te taas haluaisitte!
sunnuntai 9. elokuuta 2015
The Opposite part 37
Jeanna:
Sisälle saavuttuamme kuljimme hitaasti syvemmälle taloon, epäilemättä kohti kellaria ja vankisellejä. Kävelimme Zaynin, Harryn ja Lavinian takana enkä keksinyt muuta kuin tuijottaa Zaynin selkää. Toivoin totisesti että hänellä olisi joku suunnitelma sillä jos joutuisimme selleihin, pois pääseminen olisi mahdottomuus..
Purin huulta hermostuneena ja vilkaisin Zachariakseen, joka käveli hiljaa, vakavan näköisenä vierelläni. Minusta tuntui pahalta, että hänenlaisensa mahtava ihminen joutui ongelmiin. En ollut hänen ongelmistaan isoin, mutta täällä olemistani ei kyllä painettaisi villaisella kenenkään heidän kohdallaan.
Käänsin katseeni Nialliin, joka piti katseensa maassa kävellessään ja näpräsi käsirautojen ketjua ajatuksiinsa uppoutuneena.
"Kaikki ok?", kysyin hiljaa ja Niall nyökkäsi kääntyen katsomaan minua. Oli jopa hieman outoa nähdä hänet näin innottomana, sillä hän oli aina yrittänyt piristää pahojakin tilanteita. Se oli yksi niistä syistä miksi pidin hänestä.
"Eipäs keskustella siellä takana.", Derrec käski kopean kuuloisena ja kääntyi kurkistamaan Harryn olkapään yli minua. Mulkaisin häntä vastaukseksi, mutta se ei häntä hetkauttanut.
"Tuolla asenteella ei pitkälle pötkitä.", Derrec totesi ja jatkoi matkaa, vain pysähtyäkseen käytävän varrella olevan oven eteen. Emme olleet vielä samalla sellikäytävällä missä olimme aikaisemmin käyneet, joten nousin varpaisilleni kurkkiakseni mitä Derrec teki.
Harryn siipien välistä yli näinkin syyn pysähdykseemme. Liam, se poikien vanha ystävä, seisoi Derrecin edessä kummastuneen näköisenä. Hän näytti samalle kuin kaikki muutkin täällä, vaikkakin hänellä oli hienon näköinen kultainen riipus kaulassaan.
"Katsos, taisi Pikkumiehellä mennä hyvin.", Derrec naurahti ja taputti Liamia olalle. Liam huokaisi ja katsoi miestä synkästi.
"Älä kutsu minua noin."
"Voisin keksiä paljon pahempaakin, joten tyydy siihen mitä saat. Ja mitäs muuten sanot tästä? Vanhoja tuttuja kaikki eikö vain?", Derrec katseli meitä ja hymyili sitten Liamille, joka katsoi Zayniä epävarman näköisenä.
"Sinä sait heidät kiinni?"
"Epäilemättä. Tai oikeastaan hain vain heidät pihalta."
"Hän..", Liam viittoi Zayniin, "Eikö hänen pitäisi olla demoni?"
Silloin Zacharias astui eteenpäin niin pitkälle kuin ketjut vain antoivat periksi. Liam kohotti katseensa häneen, mutta en enää nähnyt hänen kasvojaan.
"Liam, kaikki on taas kunnossa. Zayn on taas oma itsensä.", Zacharias sanoi rauhallisesti ja kuulin Liamin henkäisevän.
"Miten se on mahdollista? Gideon-"
"Älä kuuntele häntä vaan tee miten sinusta on oikein. Zayn on syytön kaikkeen, ja hän- me kaikki- tarvitsemme apuasi. Olet ilmeisesti päässyt neuvostoon, mistä onnittelen sinua, mutta nyt voit vaikuttaa asiaan.", Zacharias puhui nopeasti, peläten että Derrec keskeyttäisi hänet. Mies kuitenkin seisoi rennosti ja kohotti kulmiaan.
"Tuoko on kaikki mitä voit sanoa? Miten tuo voisi muka olla syytön? Demonien kanssa leikkiminen on hänen oma ongelmansa.", Derrec totesi, taputti Liamia olalle ja viittoi meitä jatkamaan matkaan.
Lähdimme kaikki vastentahtoisesti liikkeelle mutta Niall katsoi nopeasti taakseen Liamia, joka tuijotti peräämme. Kuulin rapinaa ja Niall otti pikaisesti muutaman nopean askeleen eteenpäin.
"Mikä tuo oli?", kysyin tällä kertaa niin hiljaa, että vain Niall varmasti kuuli.
"Odota.", hän sanoi äänettä ja sainkin heti vastauksen kysymykseeni.
"Derrec, pudotitko tämän?", Liam kysyi takaamme ja koko porukka kääntyi katsomaan pientä paperia jota hän piteli kädessään.
"Mikä se on?", Derrec kysyi ja tunki lävitsemme nähdäkseen paremmin. Liam avasi taitellun paperin ja jähmettyi.
"Ei mikään.", Liam vastasi muutaman sekunnin kuluttua, tunkien paperin äkkiä housujensa taskuun.
Derrec pyöräytti silmiään ja käveli takaisin jonon kärkeen. Vilkaisin taas taakseni ja huomasin Liamin näyttävän melkein hätääntyneeltä. Johtuiko se siitä paperista, jonka ilmeisesti Niall oli pudottanut? Mikä sai Liamin noin hämmentyneeksi?
Jatkoimme taas matkaa, eikä Liam enää keskeyttänyt. Yritin pitää lukua siitä, kuinka monesta ovesta ja käännöksestä olimme menneet, mutta menin sekaisin jo heti alussa. En käsittänyt miten yhdessä rakennuksessa pystyi olemaan näin paljon käytäviä ja erilaisia siipiä. Ehkä pyörimme ympyrää?
Jalkoihini alkoi jo särkeä, mutta valittaminen ei kuulunut nyt vaihtoehtoihin. Onneksi pysähdyimme pian tuon ajatukseni jälkeen.
"Viekää heidät A409:n. Ferris, ota ohjat.", Derrec käski äkkiä edestä ja katosi kulman taakse. Mies, joka oli ilmeisesti Ferris, lähti takaamme ja käveli eteen. Hänen kasvoistaan ei näkynyt paljoa, sillä suuri hopeinen kypärä peitti kaiken muun paitsi hänen silmänsä.
Zacharias kääntyi katsomaan taakse ja pukkasi sitten käsivarttani. Vilkaisin taakse ja huomasin ettei siellä ollut enää vartijoita. Kuudesta vartijasta oli jäljellä enää neljä, joista yksi piteli meidän kolmen ketjuja. Kaksi toista piteli Harrya, Zayniä sekä Laviniaa, eikä Ferriksellä ollut muuta kuin Zaynin "kaulapannan" ketju käsissään. Tajusin heti, että meillä voisi olla mahdollisuus karata. Jos lähtisimme kaikki kuusi yhtä aikaa karkuun, vartijat eivät ehkä saisi kaikkia kiinni.
Zacharias katsoi minua merkittävästi ja pukkasin nopeasti Niallia. Hän hoksasi heti mitä mietimme, mikä oli hyvä. Ongelmana olisi vain saada tieto eturiviin...
Aivan kuin Lavinia olisi lukenut ajatuksiamme. Hän valahti yhtäkkiä lattialle ja peitti kasvot käsillään. Vartijat pysähtyivät ja kaikki käännyimme katsomaan kun Lavinia alkoi itkeä hysteerisesti.
Ferris tunki nopeasti Harryn edestä Lavinian luokse.
"Mitä tapahtui? Nostakaa hänet ylös!", hän käski kovalla äänellä, mutta Lavinian vollotus peitti hänen äänensä. En voinut kuin tuijottaa kummissani, mutta pian huomasin tärkeän seikan: Lavinian kasvot eivät olleet märät kyynelistä. Hän teeskenteli.
Meillä oli vain hetki aikaa ennen kuin Ferris hoitaisi homman. Eikä minulla oikein ollut muuta vaihtoehtoa..
"JUOSKAA!", kiljaisin ja välittömästi kiskaisin yhteen liitettyjen käsirautojemme ketjuja, eikä yllättynyt ja hämmentynyt vartija ehtinyt saada niistä kiinni. Kompuroimme kolmestaan taaksepäin, samalla kun Zayn ja Harry riuhtoivat omat ketjunsa vartijoiden käsistä. Lavinia oli jo pompannut ylös ja ilmeisesti potkaissut Ferrisiä nivusiin, sillä mies parhaillaan makasi maassa ja ulvoi kivusta.
"Tulkaa!", Zacharias huusi ja lähdimme kaikki kuusi juoksemaan jonossa vastakkaiseen suuntaan niin kovaa kuin pääsimme. Vartijoiden huuto kaikui perässämme ja tiesimme kaikki ettei aikaa ollut hukattavaksi. Meidän piti päästä mahdollisimman kauas, ja piiloon, ennen kuin isommat vartijajoukot lähtisivät peräämme.
"Tästä oikealle!", Niall huusi kun tulimme risteykseen ja tottelimme kaikki. Käännyimme kulmasta ja kirjaimellisesti törmäsimme Liamiin. Hän seisoi edessämme hengästyneenä ja siivet levottomasti räpytellen.
"Liam, älä ilmianna meitä! Meidän on pakko päästä-", Niall aloitti mutta Liam keskeytti hänet.
"Olen teidän puolellanne. Tulkaa mukaani.", hän puuskahti ja lähti äkkiä harppomaan käytävää pitkin. Emme epäröineet vaan seurasimme häntä.
"Näit kuvan?", Niall kysyi hiljaa ja Liam nyökkäsi.
".. Kiitos siitä. Olen ollut aikamoinen ääliö.."
"Niin me kaikki. Minne viet meidät?", Harry puuttui puheeseen ja kiskoi itsensä lähemmäs Liamia, aiheuttaen Zaynin ja Lavinian kiristämään tahtia.
"Meidän pitää hakea Zaynin siivet takaisin vielä kun voimme."
Noni! Ei ollut iltapäivä (mulla on vähä huono omatunto) mut kuitenki vielä tämän päivän puolella. Oon ollu iha painessa viimeset kaksi viikkoo ku tajusin et koulu alkaa -.- kakkosvuosi perhana soikoon! Ja jostai syystä mun lukkari on iha sekasin enkä tiiä mitä tehä xD ja kaiken lisäks mulla on liikkaa ykkösten kaa ku jätin sen viime vuonna kesken polven takia, jeeeee
Ja kyllä muuten ärsyttää että Drag me down julkastiin vasta sen meiän keikan jälkeen! Niinku seriously!?? Oisin halunnu niiiiin kuulla sen livenä ja sillee et koko kuoro vaa rääkyy sitä NOBODY NOBODYYYYY siel ja muut xD
!Kysymys!
Mille luokalle meet nyt?
Sisälle saavuttuamme kuljimme hitaasti syvemmälle taloon, epäilemättä kohti kellaria ja vankisellejä. Kävelimme Zaynin, Harryn ja Lavinian takana enkä keksinyt muuta kuin tuijottaa Zaynin selkää. Toivoin totisesti että hänellä olisi joku suunnitelma sillä jos joutuisimme selleihin, pois pääseminen olisi mahdottomuus..
Purin huulta hermostuneena ja vilkaisin Zachariakseen, joka käveli hiljaa, vakavan näköisenä vierelläni. Minusta tuntui pahalta, että hänenlaisensa mahtava ihminen joutui ongelmiin. En ollut hänen ongelmistaan isoin, mutta täällä olemistani ei kyllä painettaisi villaisella kenenkään heidän kohdallaan.
Käänsin katseeni Nialliin, joka piti katseensa maassa kävellessään ja näpräsi käsirautojen ketjua ajatuksiinsa uppoutuneena.
"Kaikki ok?", kysyin hiljaa ja Niall nyökkäsi kääntyen katsomaan minua. Oli jopa hieman outoa nähdä hänet näin innottomana, sillä hän oli aina yrittänyt piristää pahojakin tilanteita. Se oli yksi niistä syistä miksi pidin hänestä.
"Eipäs keskustella siellä takana.", Derrec käski kopean kuuloisena ja kääntyi kurkistamaan Harryn olkapään yli minua. Mulkaisin häntä vastaukseksi, mutta se ei häntä hetkauttanut.
"Tuolla asenteella ei pitkälle pötkitä.", Derrec totesi ja jatkoi matkaa, vain pysähtyäkseen käytävän varrella olevan oven eteen. Emme olleet vielä samalla sellikäytävällä missä olimme aikaisemmin käyneet, joten nousin varpaisilleni kurkkiakseni mitä Derrec teki.
Harryn siipien välistä yli näinkin syyn pysähdykseemme. Liam, se poikien vanha ystävä, seisoi Derrecin edessä kummastuneen näköisenä. Hän näytti samalle kuin kaikki muutkin täällä, vaikkakin hänellä oli hienon näköinen kultainen riipus kaulassaan.
"Katsos, taisi Pikkumiehellä mennä hyvin.", Derrec naurahti ja taputti Liamia olalle. Liam huokaisi ja katsoi miestä synkästi.
"Älä kutsu minua noin."
"Voisin keksiä paljon pahempaakin, joten tyydy siihen mitä saat. Ja mitäs muuten sanot tästä? Vanhoja tuttuja kaikki eikö vain?", Derrec katseli meitä ja hymyili sitten Liamille, joka katsoi Zayniä epävarman näköisenä.
"Sinä sait heidät kiinni?"
"Epäilemättä. Tai oikeastaan hain vain heidät pihalta."
"Hän..", Liam viittoi Zayniin, "Eikö hänen pitäisi olla demoni?"
Silloin Zacharias astui eteenpäin niin pitkälle kuin ketjut vain antoivat periksi. Liam kohotti katseensa häneen, mutta en enää nähnyt hänen kasvojaan.
"Liam, kaikki on taas kunnossa. Zayn on taas oma itsensä.", Zacharias sanoi rauhallisesti ja kuulin Liamin henkäisevän.
"Miten se on mahdollista? Gideon-"
"Älä kuuntele häntä vaan tee miten sinusta on oikein. Zayn on syytön kaikkeen, ja hän- me kaikki- tarvitsemme apuasi. Olet ilmeisesti päässyt neuvostoon, mistä onnittelen sinua, mutta nyt voit vaikuttaa asiaan.", Zacharias puhui nopeasti, peläten että Derrec keskeyttäisi hänet. Mies kuitenkin seisoi rennosti ja kohotti kulmiaan.
"Tuoko on kaikki mitä voit sanoa? Miten tuo voisi muka olla syytön? Demonien kanssa leikkiminen on hänen oma ongelmansa.", Derrec totesi, taputti Liamia olalle ja viittoi meitä jatkamaan matkaan.
Lähdimme kaikki vastentahtoisesti liikkeelle mutta Niall katsoi nopeasti taakseen Liamia, joka tuijotti peräämme. Kuulin rapinaa ja Niall otti pikaisesti muutaman nopean askeleen eteenpäin.
"Mikä tuo oli?", kysyin tällä kertaa niin hiljaa, että vain Niall varmasti kuuli.
"Odota.", hän sanoi äänettä ja sainkin heti vastauksen kysymykseeni.
"Derrec, pudotitko tämän?", Liam kysyi takaamme ja koko porukka kääntyi katsomaan pientä paperia jota hän piteli kädessään.
"Mikä se on?", Derrec kysyi ja tunki lävitsemme nähdäkseen paremmin. Liam avasi taitellun paperin ja jähmettyi.
"Ei mikään.", Liam vastasi muutaman sekunnin kuluttua, tunkien paperin äkkiä housujensa taskuun.
Derrec pyöräytti silmiään ja käveli takaisin jonon kärkeen. Vilkaisin taas taakseni ja huomasin Liamin näyttävän melkein hätääntyneeltä. Johtuiko se siitä paperista, jonka ilmeisesti Niall oli pudottanut? Mikä sai Liamin noin hämmentyneeksi?
Jatkoimme taas matkaa, eikä Liam enää keskeyttänyt. Yritin pitää lukua siitä, kuinka monesta ovesta ja käännöksestä olimme menneet, mutta menin sekaisin jo heti alussa. En käsittänyt miten yhdessä rakennuksessa pystyi olemaan näin paljon käytäviä ja erilaisia siipiä. Ehkä pyörimme ympyrää?
Jalkoihini alkoi jo särkeä, mutta valittaminen ei kuulunut nyt vaihtoehtoihin. Onneksi pysähdyimme pian tuon ajatukseni jälkeen.
"Viekää heidät A409:n. Ferris, ota ohjat.", Derrec käski äkkiä edestä ja katosi kulman taakse. Mies, joka oli ilmeisesti Ferris, lähti takaamme ja käveli eteen. Hänen kasvoistaan ei näkynyt paljoa, sillä suuri hopeinen kypärä peitti kaiken muun paitsi hänen silmänsä.
Zacharias kääntyi katsomaan taakse ja pukkasi sitten käsivarttani. Vilkaisin taakse ja huomasin ettei siellä ollut enää vartijoita. Kuudesta vartijasta oli jäljellä enää neljä, joista yksi piteli meidän kolmen ketjuja. Kaksi toista piteli Harrya, Zayniä sekä Laviniaa, eikä Ferriksellä ollut muuta kuin Zaynin "kaulapannan" ketju käsissään. Tajusin heti, että meillä voisi olla mahdollisuus karata. Jos lähtisimme kaikki kuusi yhtä aikaa karkuun, vartijat eivät ehkä saisi kaikkia kiinni.
Zacharias katsoi minua merkittävästi ja pukkasin nopeasti Niallia. Hän hoksasi heti mitä mietimme, mikä oli hyvä. Ongelmana olisi vain saada tieto eturiviin...
Aivan kuin Lavinia olisi lukenut ajatuksiamme. Hän valahti yhtäkkiä lattialle ja peitti kasvot käsillään. Vartijat pysähtyivät ja kaikki käännyimme katsomaan kun Lavinia alkoi itkeä hysteerisesti.
Ferris tunki nopeasti Harryn edestä Lavinian luokse.
"Mitä tapahtui? Nostakaa hänet ylös!", hän käski kovalla äänellä, mutta Lavinian vollotus peitti hänen äänensä. En voinut kuin tuijottaa kummissani, mutta pian huomasin tärkeän seikan: Lavinian kasvot eivät olleet märät kyynelistä. Hän teeskenteli.
Meillä oli vain hetki aikaa ennen kuin Ferris hoitaisi homman. Eikä minulla oikein ollut muuta vaihtoehtoa..
"JUOSKAA!", kiljaisin ja välittömästi kiskaisin yhteen liitettyjen käsirautojemme ketjuja, eikä yllättynyt ja hämmentynyt vartija ehtinyt saada niistä kiinni. Kompuroimme kolmestaan taaksepäin, samalla kun Zayn ja Harry riuhtoivat omat ketjunsa vartijoiden käsistä. Lavinia oli jo pompannut ylös ja ilmeisesti potkaissut Ferrisiä nivusiin, sillä mies parhaillaan makasi maassa ja ulvoi kivusta.
"Tulkaa!", Zacharias huusi ja lähdimme kaikki kuusi juoksemaan jonossa vastakkaiseen suuntaan niin kovaa kuin pääsimme. Vartijoiden huuto kaikui perässämme ja tiesimme kaikki ettei aikaa ollut hukattavaksi. Meidän piti päästä mahdollisimman kauas, ja piiloon, ennen kuin isommat vartijajoukot lähtisivät peräämme.
"Tästä oikealle!", Niall huusi kun tulimme risteykseen ja tottelimme kaikki. Käännyimme kulmasta ja kirjaimellisesti törmäsimme Liamiin. Hän seisoi edessämme hengästyneenä ja siivet levottomasti räpytellen.
"Liam, älä ilmianna meitä! Meidän on pakko päästä-", Niall aloitti mutta Liam keskeytti hänet.
"Olen teidän puolellanne. Tulkaa mukaani.", hän puuskahti ja lähti äkkiä harppomaan käytävää pitkin. Emme epäröineet vaan seurasimme häntä.
"Näit kuvan?", Niall kysyi hiljaa ja Liam nyökkäsi.
".. Kiitos siitä. Olen ollut aikamoinen ääliö.."
"Niin me kaikki. Minne viet meidät?", Harry puuttui puheeseen ja kiskoi itsensä lähemmäs Liamia, aiheuttaen Zaynin ja Lavinian kiristämään tahtia.
"Meidän pitää hakea Zaynin siivet takaisin vielä kun voimme."
Noni! Ei ollut iltapäivä (mulla on vähä huono omatunto) mut kuitenki vielä tämän päivän puolella. Oon ollu iha painessa viimeset kaksi viikkoo ku tajusin et koulu alkaa -.- kakkosvuosi perhana soikoon! Ja jostai syystä mun lukkari on iha sekasin enkä tiiä mitä tehä xD ja kaiken lisäks mulla on liikkaa ykkösten kaa ku jätin sen viime vuonna kesken polven takia, jeeeee
Ja kyllä muuten ärsyttää että Drag me down julkastiin vasta sen meiän keikan jälkeen! Niinku seriously!?? Oisin halunnu niiiiin kuulla sen livenä ja sillee et koko kuoro vaa rääkyy sitä NOBODY NOBODYYYYY siel ja muut xD
!Kysymys!
Mille luokalle meet nyt?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)