The Opposite part 40

Zayn:
Tuijottaessani Harryn elotonta ruumista syyllisyys iski minuun kovempaa kuin koskaan ennen. Tämä oli kaikki minun syytäni. Olin satuttanut häntä ja tehnyt hänestä heikomman kuin normaalisti. Ja kaiken lisäksi olin ollut töykeä ja vihainen hänellä tämän koko ajan... Harry ei todellakaan ansainnut sitä.
Minun täytyi kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni. Harryn viimeinen toive oli, että pitäisin Jeannasta huolta. En voisi pilata tätä nyt.

Nostin päätäni ja kohtasin Jeannan ilmeettömät kasvot. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvoksissa ja hänen litimärkiä kasvojaan raidoittivat veri ja muta rannut. En tosin uskonut, että itse näytin yhtään paremmalta..
"Hei... Meidän pitäisi mennä.", sanoin vihdoin tosiasian ääneen ja nousin hitaasti seisaalleni.
"M-Me emme voi jättää häntä tähän!", Jeanna vastasi vapisten, mutta loi silti hyvinkin ärsyyntyneen katseen minuun.
Olin juuri aikeissa vastata, mutta Harryn ruumis alkoi yhtäkkiä hohtaa ja hitaasti muuttaa muotoa. Minä tiesin mistä oli kyse, mutta Jeanna jähmettyi paikalleen näyttäen nyt pelokkaalta.
"Zayn? Mitä tapahtuu?", hän kysyi mutta näki heti vastauksen. Harryn ruumis katosi valon välähdyksessä, eikä litimärkään maahan jäänyt mitään muuta kuin valkoinen sulka. Ja se tarkoitti, että Harry oli kokonaan poissa.


Jeanna:
Kurottauduin varovasti nostamaan sulan maasta ja päätin heti mielessäni, etten koskaan heittäisi sitä pois. Minusta tuntui pahalta, mutta päätin samalla etten enää itkisi. Minun pitäisi nyt pysyä vahvana ja huolehtia, että pääsemme Zaynin kanssa suojaan.. Voisin surra lisää myöhemmin.
"Oletko kunnossa?", Zayn kysyi ja tunsin hänen kätensä olallani. Huokaisin ja hitaasti nousin seisaalleni. Heti ensiksi ajattelin, että kaikki oli kuin olikin kunnossa mutta sitten murtunut käsi sai minut sävähtämään kivusta. Yritin parhaani mukaan pitää sen liikkumattomana, mutta ilman mitään tukea se ei onnistunut.
"Joo, kaikki hyvin... Meidän pitäisi etsiä joku suoja.", vastasin hampaideni lomasta, mutta Zayn käänsi hellästi minut itseään kohti.
Hän oli aivan litimärkä ja kurainen, mutta ihmeekseni hänen kasvonsa olivat tyynet.
"Kätesi.. Se murtui, eikö vain? Pidä sitä näin.", hän ohjeisti ja asetti terveen käteni toisen käden alle, tukemaan sitä kyynerpäästä. Se helpotti hieman, mutta tiesin jo että liikkuminen tulisi sattumaan.
"Pystytkö sinä pitämään.. sitä kädessäsi? Voin pidellä sitä jos tahdot.", Zayn kysyin vaivaantuneena ja osoitti sulkaa, jota puristin terveessä kädessäni kahden sormen välissä. Asento ei ollut hyvä, mutta pudistin silti päätäni.
"Ei tarvitse.. kiitos."
Zayn nyökkäsi ja kääntyi katsomaan ympärillensä.
"Tuolla on iso polku. Ja meidän pitäisi olla lähellä kotiasi. Tunnistatko yhtään missä voisimme olla?"
"Tuo on kai pururata.. Sellainen kulkee melko läheltä kotikatuani. Lähdetään kulkemaan sitä pitkin oikealle.", sanoin hetken pohdittuani asiaa. Zayn nyökkäsi taas ja lähdimme kävelemään hitaasti vieretysten kohti pururataa.


Muutaman sadan metrin jälkeen tulimme valaistulle asuinalueelle ja tiesin tarkalleen missä olimme. Sateen läpi erotin oman kotitaloni muiden seasta ja helpotus pyyhkäisi ylitseni. Pääsisin vihdoin takaisin kotiin, omaan sänkyyn ja perheeni luo..
Ilahduttavan mielikuvani katkaisi kuitenkin kirkkaan valon välähdys ja kova huuto. Hätkähtäen käännyimme Zaynin kanssa ympäri ja näimme kahden poliisin juoksevan meitä kohti taskulamput välkkyen.
"Zayn... Sinun pitäisi mennä.." , mumisin suupielestäni, mutta Zayn huokaisi.
"He ovat jo nähneet minut. Eivätkä he sitä paitsi näe siipiäni... Kai."
"Mene nyt. Mutta tule takaisin myöhemmin."
"Hyvä on, älä hermostu.. Tulen ikkunan kautta.", hän pyöräytti silmiään ja yhdessä hujauksessa hän katosi harmaalle taivaalle.

"Pysy paikallasi!", toinen poliiseista, keski-ikäinen viiksivallu, huohotti kun he vihdoin saavuttivat minut.
"En edes yrittänyt liikkua..", huomautin totuudenmukaisesti, mutta nuorempi poliisi jolla oli sateen täplittämät silmälasit ja kalju pää, katseli minua epäilevästi.
"Se toinen pakeni. Minä näin sen.", hän tokaisi vanhemmalle miehelle, joka nojasi polviinsa raskaasti huohottaen.
"Stephen, täällä ei ollut ketään muuta kuin tyttö. Ja laita se ase pois, herran tähden!", mies tiuskaisi takaisin ja suoristi selkänsä, tiiraillen minua kulmat kurtussa.
"Oletko sinä Jeanna?", hän kysyi samalla kun Stephen tunki aseen vastentahtoisesti takaisin koteloon.
"Kyllä? Etsittekö minua?"
"Taivaan vallat, koko kaupungin poliisivoimat ovat etsineet sinua, nuori neiti, jo monta päivää! Ajatella, että sinut löydetään kotikadultasi.", mies naurahti huojentuneen kuuloisesti ja kääntyi puhumaan Stephenille.
"Ilmoita asemalle, että tyttö löytyi. Ja hae samalla auto lähemmäs. En juokse enää tuollaista matkaa.."
Stephen kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti autoa, puhuen samalla radiopuhelimeensa. Viiksivallu katseli minua arvioivasti ja kohotti toista kulmaansa.
"Aikamoinen karkumatka, sanonpahan vaan. Et usko miten huolissaan vanhempasi ovat olleet. Hyvä ettei itse presidentille ole soitettu ja laitettu koko maata hälytystilaan!", hän hörähti omalle jutulleen ja yritin hymyillä kohteliaasti.
"He varmasti helpottuvat nyt."
"Siitä ei ole epäilystäkään! Ettet vaan ole ollut pahoilla teillä?"
"En.. Tarvitsin vain vähän omaa aikaa, siinä kaikki."

Hetken kuluttua Stephen ajoi auton luoksemme ja Viiksivallu auttoi minut takapenkille. Matkaa talolle ei ollut paljoa, mutta autossa istuminen tuntui hyvältä kävelemisen ja käden kannattelun jälkeen. Katselin ikkunasta ulos kunnes pysähdyimme valastuin kotini eteen. Kaikki autot olivat parkissa ja keittiön, sekä olohuoneen ikkunassa paloivat valot. Todennäköisesti kaikki olivat siis kotona.

Tunsin oloni hermostuneeksi kun kävelin kohti etuovea kahden poliisin välissä. Miten voisin selittää poissa oloni vanhemmilleni? Olin sanonut meneväni yökylään, mutta he varmasti olivat jo huomanneet sen olevan valhetta.. Hengitin syvään kun Stephen painoi ovikelloa. Kuului askeleita ja ovi avautui, melkein sokaisten minut valoisuudellaan. Kuulin selvästi äidin kiljaisevan ja pian olin puristunut vasten hänen lämmintä rintaansa.



Lievää epäaktiivisuutta ilmassa mut I'm still aliveee. En muuten tiiä oonko maininnu, että mulla oli borrelioosi joskus 4 vuotta sitte? No kummiski, sen jälkee mua ei oo koskaa purru punkki, mut nyt (viime torstaina oikeestaan) kesken liikka tunnin huomasin et mun nilkassa oli semmonen pikku paskiainen! Noh, mulla on semmonen pikkuruinen punkki-fobia (kaikki joilla on ollut borrelioosi voi varmaan samaistua) mut otin sen silti irti! Mutta nyt, kaks päivää myöhemmin mun nilkka on turvonnu ja se purema kohta on kipee! En tiiä voiko se olla allerginen reaktio vain oonko mä kuolemassa.

Ainiin, sori kaikille, HE'S DEAD