Desperation part 19

Lily:
Vaikka sanoinkin sen jo ääneen, en voinut uskoa silmiäni. Mutta siinä hän vain seisoi, erilaisena kuin muistin, mutta selvästi hän se oli. Aivoni tuntuivat lyövän tyhjää... Kaiken järjen mukaan tämän ei kuuluisi olla totta. Liam oli kuollut aikapäiviä sitten, eikä hän mitenkään voisi olla samassa huoneessa kanssani.
Mutta silmäni eivät valehdelleet.
"Liam!" Tälläkertaa jo huusin, kyynelten vyöryessä poskilleni. Ryntäsin juoksuun, sillä halusin ehdottomasti varmistaa etten näkisi näkyjä.
Matkani kuitenkin keskeytyi yhtäkkiä, kun törmäsin johonkuhun.
"Mitä sinä yrität?!" Miehen ääni sähähti vihaisesti viereltäni ja käännyin hämmentyneenä sen kuultuani. En ollut edes huomannut, että huoneessa oli muitakin.
Mies oli tukkinut tien harmaaseen takkiin verhotulla käsivarrellaan ja nyt hän katsoi minua ankarasti. Ihmeekseni mies oli kuitenkin minun mittaiseni ja silmämme olivat samalla tasolla. Hänen kirkkaan vihreät silmänsä katsoivat minua läpitunkevasti ja parran sängen reunustava suu kääntyi irvistykseen.
"Miksi nämä piti edes päästää sisään?! Ties mikä salamurhaaja tämäkin neiti on!" Hän murisi ja katsoi Liamia olkansa yli.
Käytin tilanteen hyväkseni ja tempauduin irti hänen otteestaan. Muutamalla harppauksella olin jo Liamin luona ja heittäydyin hänen kaulaansa.

Tuttu ja kevyt partaveden tuoksu ympäröi minut ja onnesta itkien painoin pääni hänen rintaansa vasten. Sitä tunnetta ei voinut sanoin kuvailla.
Hänen vartalostaan hohkasi terve lämpö joka tuntui toivottavan minut tervetulleeksi. Siitä oli niin kauan kun koin näin vahvan onnen tunteen...
"Hmm... Tunnemmeko me?" Liam kysyi yhtäkkiä madaltuneella äänellä ja hänen sanansa saivat minut nostamaan pääni.
Liam katsoi alaspäin minuun ja kasvomme olivat vain muutaman sentin päässä toisistaan.
"Liam? Etkö sinä tunne minua?" Kysyin varovaisesti, muutaman hengenvedon jälkeen.
"Olen James... ja valitettavasti en kyllä tunne. Ehkä olet erehtynyt?" Liam sanoi hieman vaivaantuneena ja otti askelen taaksepäin.

Annoin käsieni tipahtaa hänen ympäriltään ja jäin paikalleni. Eikö oma veljeni muistanut minua? Olinko hänelle nyt vain tuntematon tyttö joka sekoilee?
"Hmm... Kaikki hyvin Gary... Hän taisi vain erehtyä. Onko hän yksi niistä joiden kanssa tulit Louis?" Liam kysyi ja katsoi taakseni.
"Ei!! En erehtynyt! Liam, minä olen sinun siskosi! Lilian, muistatko?" Älähdin ja sain Liamin taas katsomaan minua silmät suurina.
"Umm... Olen tosi pahoillani, mutta minulla ei ole siskoa. Ei ole koskaan ollutkaan" Liam sanoi hämmentyneenä, muttei kääntänyt katsettaan.
Tunsin paniikin alkavan tärisyttää käsiäni, mutta laitoin nyt kaiken keskittymiseni peliin. Katsoin Liamin tumman ruskeisiin silmiin, kuin kopioihin omistani, ja hengitin syvään.
"Tämä on noloa.. Ehkä näytän joltain tytön sukulaiselta? Tai ehkä hän on sekaisin? Eii, en halua heti ajatella noin ilkeästi. Hän on varmasti erehtynyt.."

Hän siis ei valehdellut. Hän ei oikeasti tuntenut minua, eikä hänellä ollut aavistustakaan miksi halasin häntä.
Liamin kasvot alkoivat hämärtyä reunoilta ja tasapainoni järkkyi. Keinahdin taaksepäin ja tunsin tömähtäväni jotakin vasten. Sen jälkeen menetin tajuntani.



Olimpas etevä xD huomenna varmaan joudun tekee kouluhommia koko illan -.- mutta jatkan mahollisiman pian!  Ainii, mulla oli tänää keskustelu luokanvalvojan kanssa joka on kans äikän ope.
"Kirjotatko vapaa-ajalla?"
- nojoo pikkusen
"Päiväkirjaa vai?"
- Blogia oikeestaan
"Ooiii mistä aiheesta?"
-nooo... vähän kaikesta
"Esim?"
-....... semmosia tarinoita vaan...


Se oli nolo keskustelu xD tämmösiä fanfic blogeja ei voi selittää mummeille!